Ylegatessa on vähän villoja

Nykyisten mediakohujen kaava on tuttu.

Ensimmäisessä vaiheessa joku yli-innostunut aloitteleva toimittaja kuvittelee hybriksessään löytäneensä kaikkien aikojen skuupin. Kun esimiehet sitten aivan normaalein journalistisin laadunvalvontakriteerein esittävät muutamia epäileviä tarkistuskysymyksiä ja kehottavat rauhallisuuteen, konflikti on valmis.

Kokematon toimittaja tarttuu viimeiseen oljenkorteensa ja huutaa: Sananvapaus, sananvapaus! Tämän jälkeen toimittajan ja hänen esimiehensä puhevälit eivät enää korjaannu, vaan konflikti betonoituu ikuiseksi. Tämän jälkeen toimittaja ja lukuisat hänen kanssasisarensa ja –veljensä katsovat, että kaikki, mitä esimiehet sanovat, on todistusaineistoa esimiesten korruptoituneisuudesta.

Valtaosa Yleisradion ympärillä viime viikkoina syntyneestä kuohunnasta on tämän tutun kaavan variointia. Asiassa on tullut esiin hyvin vähän olennaisuuksia, vaikka epämääräistä moraalipaniikkia on lietsottu ja kiihkoisia juttuja on syntynyt satamäärin.

Suuren yleisön on ollut mahdoton saada selko siitä, mistä Ylegatessa lopulta on kyse. Selväksi on tullut, että ainakin herkkähipiäisten toimittajien egopullistelusta. Liian vähän huomiota on kiinnitetty journalismin laatuun ja uutiskriteereihin.

Vielä muutama vuosikymmen sitten oli tapana arvostella toimittajien ja poliitikkojen liian läheisiksi arvioituja suhteita. Sanottiin, että meillä toimittajat ja poliitikot eivät ota yhteen, vaan ottavat yhdessä.

Tilanne on muuttunut. Sekä toimittajat että poliitikot ovat ammatillistuneet ja kumpikin näkee, että liian läheisistä suhteista on haittaa omalle työlle.

Toimittajilla pitää toki olla luottamukselliset suhteet poliitikkoihin, sillä muuten toimittajat eivät saa aikaiseksi kunnon juttuja. Ei ole vahingoksi tuntea niitä ihmisiä, joista journalisti kirjoittaa.

Suomi on pieni maa, vaikka pinta-alaltaan Euroopan viidenneksi suurin. Täällä kaikki tuntevat toisensa ainakin pintapuolisesti. Pääministerille sähköpostia lähettänyt toimittaja Salla Vuorikoski allekirjoitti viestinsä pelkällä etunimellä. Mikä Salla hän pääministerille on?

Keskieurooppalaiset kollegat eivät usko, kun heille kertoo, että Suomessa tavallinen ihminen voi soittaa ministerille – ja saada tämän puhelimeen. Sellainen ei tule kuuloonkaan jossakin Italiassa, Ranskassa tai Saksassa. Suomi on harvinaisen tasa-arvoinen maa tässä suhteessa. Eliitin ja kansa etäisyys on juuri niin pieni kuin ylipäänsä mahdollista. Muut pohjoismaat jäävät tässä suhteessa jälkeen. Esimerkiksi jo Ruotsi on todellinen luokkayhteiskunta Suomeen verrattuna.

Suomessa pääministeri voi mielestäni aivan hyvin lähettää kommenttejaan vaikka yksittäisille toimittajille. Toimittajien ammattitaidon pitää olla sitä luokkaa, että pääministerinkään viesteille ei anneta enempää arvoa kuin mitä niille journalistisin kriteerein arvioituna kuuluu.

Suuri numero on tehty Ylen päätoimittaja Atte Jääskeläisen kehotuksesta, etteivät toimittajat saa ahdistella poliitikkoja.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ahdistelu tarkoittaa väkivalloin tai muuten epämiellyttävällä tavalla tapahtuvaa lähentelyä.

Ahdistelu ei ole kosher, ei edes journalistinen ahdistelu.

Liian monella toimittajalla on harhaluulo, että heillä on subjektiivinen oikeus haastatella ketä tahansa, milloin hyvänsä ja mistä aiheesta tahansa.

Media ei ole viranomainen saati tuomioistuin, jota jokaisen on autettava.

Tiedotusvälineet ovat voittoa tavoittelevia yrityksiä. Jokainen voi vapaasti valita, onko niiden talkoissa mukana vai ei.

Hiljattain tanskalainen ministeri Bertel Haarder tarttui toimittajan mikrofoniin Christiansborgin eli Tanskan parlamentin käytävällä ja sanoi: “En pidä siitä, että minua metsästetään Christianborgissa.”

Kunnioitettava asenne!

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Matti Wiberg

Matti Wiberg on valtio-opin professori Turun yliopistossa.


Leave a Comment