Yksi on itku ylitse muiden

Yksi on itku ylitse muiden, vuolas ja loppumaton. “Kun EU käskee, EU kieltää, EU häärää ja määrää”, kuuluu soperrus kyynelten lomasta.

Mitä itkettiin ennen kuin oli EU:ta? No tietysti Helsingin herroja. Ja sitä ennen Pietaria, Tukholmaa ja näiden käskyläisiä.

Vallan alla olemisen taakasta valittaminen on alamaisen perusoikeus, olipa sitten itse osa vallan lähteenä olevaa kansaa tai uskoipa vallan tulevan korkeammalta voimalta. Viisas vallanpitäjä kuuntelee ja kestää valituksen, valikoi kuulemastaan olennaisen, tietää mikä on normaalia taustakohinaa ja sovittaa toimensa näitten mukaan.

Tämä hienoviritteinen kansanvallan tasapaino on horjunut, kun näyttää, että samaan aikaan valituksen ääni olisi kasvanut ja vallanpitäjien kuulo herkistynyt. Kun uudet populistiset kilpailijat resonoivat valituksen ääntä, niin osa vastuullisistakin voimista on valinnut linjakseen epämiellyttävinä pidettyjen toimien välttämisen.

Populistisen politiikan ja sitä ruokkivan perinteisen, sosiaalisen ja epäsosiaalisen median suhde on kuin munan ja kanan. Toisesta seuraa toinen, mutta kukaan ei tiedä kumpi oli ennen.

Kun sekä vallan että rahan ansaitsemistarkoituksessa perustetut valhemediat levittävät viestejään, niin nokkelat, kyyniset opportunistit käyttävät näitä hyväkseen tavoitellessaan valtaa. Valtaa he ovat saaneetkin, mutta eivät menestystä. Brexit on johtamassa kasvavaan kansalliseen kaaokseen Britanniassa ja Donald Trumpin valinta on lähinnä lisännyt epävarmuutta.

Populistisissa hokemissa on sekin ongelma, että ne jäävät päälle, vaikka maailma niiden takana olisi muuttunut.

Reilut kaksi vuotta sitten tehtävänsä aloittanut Junckerin komissio lähti karsimaan sääntelyä vetämällä pois lukuisia esityksiä ja karsimalla voimakkaasti uusien esitysten määrää. Komission työohjelma, luettelo tulevan vuoden aikana annettavista esityksistä, kutistui murto-osaan aiemmasta. Näin toteutui se, mitä oli toivonut muun muassa Ruotsi, Hollanti, Iso-Britannia ja myös Suomi.

Huolimatta siitä, että EU:n instituutiot näin käyttivät aiempaa vähemmän niille kuuluvaa valtaa, Britannian kansalaiset halusivat siirtää loputkin siitä takaisin itselleen. Vanha itku, “EU määrää”, oli edelleen päällä. Bryssel nähdään yhä direktiiviautomaattina kysymättä kuinka paljon ja missä tarkoituksessa eurooppalaista lainsäädäntöä annetaan.

Sitä mitä ei ole, ei myöskään näe. Sääntelyn ja lainsäädännön puuttuminen on näkymätöntä politiikkaa. Se tuskin tekee EU:ta yhtään suositummaksi, kun jakomielitaudista kärsivä mediakin toisella puolella luetteloi poliitikkojen ahkeruutta lainsäädäntötyön saavutuksina. Ja siinä sitten ollaan: teit niin tai näin, niin aina menee jonkun mielestä väärin päin, mutta tekemättömyydestäkään ei palkita.

Näyttää siltä, että merivesi käy koko ajan suolaisemmaksi. Siitä huolimatta merimiehen ahterin pitää sitä kestää.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Pete Pakarinen

Pete Pakarinen työskentelee lehdistöneuvonantajana Euroopan parlamentin EPP-ryhmässä.


Leave a Comment