USA:n rooli Itämerellä on pysyvä

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on pitkässä juoksussa ja pääpiirteissään suhteellisen pysyvää. Pohjolan vakauden kannalta Yhdysvalloilla on keskeinen merkitys. Maa on toiminut kylmän sodan jälkeisen maailmanjärjestyksen takuumiehenä eri maailmanalueilla sekä hyvässä että pahassa. Nyt kun Itämeren alueen järjestystä pyritään haastamaan, katseet yhä enemmän suuntautuvat Washingtoniin. Onko Yhdysvallat pitkäjänteisen sitoutunut alueelle? Tuleeko se satsaamaan liittolais- ja kumppanisuhteisiinsa? Onko se suuntaamassa päähuomionsa Aasian-Tyynenmeren alueelle?

Vaikka Yhdysvaltojen usein käsitetään olevan syvän polarisaation tilassa, maassa vallitsee kolme laajaa ulkopolitiikkaa ankkuroivaa konsensusta. Ensiksi, Yhdysvalloilla nähdään jatkossakin olevan globaali rooli. Tämän konsensuksen sisällä johtajuuden malleista on erimielisyyttä. Barack Obaman linjana oli korostaa sovittelevaa ja neuvottelevaa asennetta. Häntä ennen presidenttinä ollut Bush halusi Yhdysvaltojen korostavan omaa aloitteellisuuttaan ja voima-asemaansa. Yhdysvaltojen tuli pystyä toimimaan etujensa toteuttamisessa myös yksin. Toiseksi, Yhdysvaltojen sitoutumista muuhun maailmaan pidetään tärkeänä, ja sitoutumisen välineitä, kuten aseellista voimaa tai diplomatiaa, vaalitaan huolella. Yhdysvallat on käynyt viime vuosina laajempia ja pienempi sotia. Se on mukana epäsymmetrisissä sotilaallisissa operaatioissa käytännössä kaikenaikaa. Puolustusmenoilla mitattuna sen hyvin testattu ja koeteltu aseellinen voima on omaa luokkaansa. Tämän usein myös kritisoidun välineen käytettävyydestä Yhdysvallat tulee pitämään kiinni presidentistä huolimatta myös jatkossa.

Kolmanneksi, konsensusalueena säilyy myös sitoumuksista kiinnipitäminen ja liittolaissuhteista huolehtiminen. Obama on patistellut liittolaisia ja kumppaneita huolehtimaan enemmän omasta turvallisuudestaan. Monet NATO-liittolaiset ovatkin havahtuneet kasvattamaan puolustusbudjettejaan ja osallistumaan enemmän omiin kollektiivisiin velvoitteisiin. Yhdysvaltojen erityisenä huolena ovat puolihaaleat liittolaiset, jotka aiheuttavat ongelmia ja pyrkivät vetämään Yhdysvaltojen mukaan omiin konflikteihinsa.

Esimerkiksi Pakistan on Yhdysvaltojen liittolainen, mutta samaan aikaan suuri turvallisuusuhka ja alituinen harmien tuottaja. Obama on ottanut etäisyyttä myös Saudi-Arabiaan. Toisaalta uusia liittolaisia on houkuteltu mukaan. Esimerkiksi Intiaa on pyritty saamaan tuottamaan vastapainoa Kiinalle. Hyvin todennäköisesti liittolaissuhteista tullaan pitämään huolta, mutta se on tulevaisuudessa yhä enemmän ehdollista. Liittolaisilta ja kumppaneita edellytetään omia lisäpanostuksia ja sitoutumista Yhdysvaltojen laajempien intressien tukemiseen.

Presidentti Obama on todennut, että Yhdysvaltojen kapasiteetti vastata Venäjän eskalaatioon omilla lähialueillaan on aina vähäisempi kuin Venäjän. Tämä on luettu Suomessa, jonkinlaisena tunnustuksena siitä, että Venäjällä on etupiirinsä Euroopassa. Tämä tulkinta oli kuitenkin harhaanjohtava ja johtuu paljolti vähäisestä Yhdysvaltojen tuntemuksesta Suomessa. Obama puhui enemminkin suoran Venäjän-ehdoilla tapahtuvan sotilaallisen konfliktin mahdottomuudesta. Yhdysvallat on aina pyrkinyt toimimaan omilla, ei vastapuolen asettamilla ehdoilla. Esimerkiksi  laajentumiseen Ukrainaan on vastattu toisin keinoin, sanktioin ja Ukrainaa tukemalla.

Yhdysvaltojen ulkopolitiikka Euroopassa kylmänsodan aikana perustui Venäjän määrällisen ylivoiman huomioimiseen. Koska Yhdysvalloilla liittolaisineen ei ollut kykyä vastata Venäjän joukkojen ja sotakaluston ylivoimaan, se kehitti laajempaa pelotetta ydinaseistustaan lisäämällä. Tämä ns. ensimmäinen epäsymmetristä tilannetta kompensoiva offset -strategia alkoi Eisenhowerin presidenttikaudella 50-luvulla.

Toinen strateginen offset alkoi 70-luvulla Neuvostoliiton saavutettua Yhdysvallat ydinaseistuksen laadussa. Se puolestaan perustui teknologisen etumatkan saavuttamiseen. Yhdysvalloissa aloitettiin huomattavat satsauksen informaatioteknologiaan, sekä kehitettiin esimerkiksi Internet osana laajaa projektia etumatkan saavuttamiseen. Muita keskeisiä edistysaskeleita olivat häiveteknologiat, täsmäaseet ja ohjuksentorjuntajärjestelmät. Nyt Yhdysvalloissa eletään kolmannen offset – strategian aikaa. Päähaasteena on Kiina. Automaattisia asejärjestelmiä, kyberpelotetta ja taistelulennokkeja kehitetään.  Samalla pyritään samaan enemmän aikaan halvemmalla ja yhdessä liittolaisten kanssa.

Yksi pysyvä piirre Yhdysvaltojen geostrategiassa on sen merellisyys. Yhdysvaltojen näkökulmasta sotalaiva seuraa kauppalaivaa erityisesti silloin, kun maailmanpoliittinen tai alueellinen tilanne on jännittynyt. Näin tapahtuu Kiinaa ympäröivillä merialueilla, ja näin tulee tapahtumaan myös Itämerellä ja Mustallamerellä. Suomessa esiintyy paljon epäilyksiä, joiden mukaan Yhdysvallat tulee siirtymään pois Euroopasta maailmantalouden painopisteen siirtyessä Itä-Aasiaan. Näin Yhdysvallat olisi Suomelle epäedullinen tukipilari.

Yhdysvallat alkoi Obaman presidenttikauden aluksi siirtää sotilaallista voimaansa Kiinaa ympäröiviin liittolaisiinsa. Mutta tälle siirrolle oli kaksi ennakkoehtoa. Euroopan tilanteen tuli olla vakaa ja Lähi-Idän konfliktien tuli loppua. Kumpikaan näistä perusehdoista ei ole toteutunut. On vaikeaa nähdä, että Yhdysvallat kykenee siirtymään Tyynellemerelle Euroopaa epävakauttamatta, ilman että asiaa ratkaistaan jollakin tavoin. Esimerkiksi NATOn ja EUn rakenteiden laajempi integroiminen voisi tarjota ratkaisuja, joilla Euroopassa saataisiin enemmän tehoja irti maanosan puolustuksen kannalta.

Obaman aikakaudelle alkaneet hankkeet sitovat myös hänen seuraajansa käsiä. Yhdysvaltojen presidentti valitaan usein Washingtonin piirien ulkopuolelta. Vallankumouksen synnyttämä Yhdysvallat on suurimman osan historiaansa ollut alituisessa käymistilassa sekä ulkoisesti että sisäisesti. Presidentinvaalit heijastavat lähes aina kansan halua muuttaa politiikan suuntaa. Valta vaihtuu puolueiden välillä säännöllisin väliajoin.

Toisaalta presidentin valta on moderoitua ja tasapainotettua. Hänen suurin roolinsa on ulkopolitiikassa, mutta tässäkin valta on rajattua. Washingtonin ulkopolitiikan eliitin mielipiteet painavat paljon. Yhdysvalloissa on siirrytty miltei alituisiin vaalikampanjoihin. Presidentin tulee pitää huolta omasta poliittisesta tulevaisuudestaan ja huolehtia myös puolueensa menestyksestä, jotta presidentillä olisi tukijoita edustajainhuoneessa ja senaatissa. Suuria muutoksia ei ole odotettavissa kolmella konsensusalueella, vaikkakin johtajuustyyli ja ulkopolitiikan työkalupakin laajuus saattavatkin vaihdella.

Suomen näkökulmasta Yhdysvaltojen roolin vakaus ja ennustettavuus ovat tärkeitä. Iso osa Itämeren alueen rantamaista on Yhdysvaltojen liittolaisia. Yhdysvaltojen kyky sitouttaa näitä maita yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan vakauttaa Suomelle erittäin tärkeää aluetta. Venäjän haasteen vaikutukset Yhdysvaltojen politiikkaan ovat myös osa Suomen Yhdysvallat -yhtälöä, samoin kuin muutokset Venäjän asenteessa Suomea kohtaan. Vaikka Suomen turvallisuusskenaariossa on monta dynaamista piirrettä, Yhdysvallat tulee olemaan pysyvämpi piirre alueella ja Suomen kumppanina.

Teksti perustuu Ulkopoliittisen instituutin raporttiin After Rebalance Visions for the future of US foreign policy and global role beyond 2016.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Mika Aaltola
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtaja.

Leave a Comment