Vastakkainasettelun aika on palannut

Eurooppalainen (ja amerikkalainen) sosialidemokratia on vähän kuin hippi, joka matkusti Goalle etsimään itseään. Ei se itseään sieltä löytänyt, kun ei ollut sinne hukannutkaan, mutta olipa silti etsimisestä entistä enemmän sekaisin.

Ranskan sosialistit valitsivat sunnuntaina presidenttiehdokkaakseen Benoit Hamonin, jota on jo sanottu Ranskan Jeremy Corbyniksi. Puolueen vasemman laidan kulkija kannattaa muun muassa 32 tunnin työviikkoa ja 750 euron perustuloa. Merkittävin seuraus Hamonin valinnasta on kuitenkin sosialisteista omille teilleen lähteneen entisen talousministeri Emmanuel Macronin suosion kasvu. Suomalaisittain Macron on lähinnä oikeistodemari, joka hallituksessa ajoi yrittäjämyönteisiä uudistuksia.

Brittilabourin Erkki Tuomiojan, Jeremy Corbynin ansioksi taas on kuulunut noin 5-6 prosenttiyksikön hävittäminen puolueen kannatuksesta vuodessa (YouGov) ja puolueen ajaminen sisäisiin riitoihin, joissa valtaosa kansanedustajista haluaisi vaihtaa puolueen puheenjohtajan. Vasemmalle ajautuneella työväenpuolueella ei ole ollut juuri mitään sanottavaa Brexitiin ja huhujen mukaan Tony Blairin on jo sanottu suunnittelevan uutta sosialidemokraattista puoluetta.

Itäiseen Keski-Eurooppaan läntinen sosialidemokratia taas ei koskaan ole edes juurtunut. Puolueet ovat jääneet joko vaille kannatusta kuten Puolassa tai sitten jatkaneet vanhojen kommunistipuolueiden raunioilta, kuten Romaniassa, jossa kansa nyt osoittaa mieltään kaduilla korruptioarmahduksia vastaan. Vastakkainasettelu ei juuri jyrkemmäksi voisi käydä.

Radikaalin oikeisto- ja vasemmistopopulismin ja opiskelijavasemmistolaisuuden nousu on sekä vetänyt sosialidemokraatteja vasemmalle että kurittanut niitä henkihieveriin. Jopa niin, että Kreikassa talouskriisin nostama äärivasemmistolainen Syriza lähes tappoi maata pitkään hallinneen sosialidemokraattisen Pasokin. Vastaava, mutta lievempi tilanne näkyy myös Espanjassa: Zapateron hallituskauden jälkeen PSOE:n kannatus on puolittunut. Sielläkin sosialistit vastustivat viimeiseen asti kansanpuolueen yhteistyötarjouksia.

Vain Saksassa sosialidemokraattiset puoluerakenteet eivät horju ja yhteistyö kelpaa. Myös kannatus kasvavaa kun täysin vailla omaa linjaansa ollut Sigmar Gabriel vaihdettiin moninverroin näyttävämmin oman pragmaattisuutensa artikuloivaan Martin Schulziin. Gabrielin kiinnostavuudesta kertoo, että hän etsi yhteistä linja yhtä lailla unholaan vaipuneiden Ed Milibandin ja Håkan Juholtin kanssa. Matalasta profiilista huolimatta tai ehkä siksi juuri tulokset Saksan taloudessa ovat kuitenkin esimerkillisiä.

Vasemmiston identiteettikriisi näkyi vuoden alussa Europarlamentissa siten, että sosialistien ja demokraattien ryhmä irtautui yhteistyöstä EPP-puolueen kanssa. Italialainen ryhmänjohtaja Gianni Pittella ilmoitti tuohtuneena, että ei aio enää jatkaa edes yhteisiä illallisia EPP-kollegansa Manfred Weberin ja komission kärkikaksion Jean-Claude Junckerin (EPP) ja Frans Timmermansin (SD) sekä parlamentin puhemiehen kanssa. Koiranleuat tosin vinoilivat, että ei kai, kun parlamentista poistunut Martin Schulz (SD) ei ole enää tulkkaamassa Pittellalle mitä muut herrat puhuvat. Pittellan voittaneeseen italialaiseen Antonio Tajaniin (EPP) olisi kai ollut vaikea tukeutua.

Sosialistien sisäänpäinkatsova linja on siinä mielessä hyvin suomalainen, että myös S&D-ryhmässä eurooppalainen näköala riippuu siitä keneltä kysyy. Demareitahan ei EU ainakaan ulospäin näy juuri Jutta Urpilaisen jälkeen huolettaneen kuin korkeintaan meppiryhmässä. Aloite EU:n kehittämisestä on yhä selkeämmin EPP:llä ja EU-myönteisellä liberaalien osalla.

Kasvavan vastakkainasettelun käytännöllinen harmi on päätöksenteon hankaloitumisessa, kun selkeä enemmistö on kapeammalla pohjalla kuten parlamentissa tai hallitus joutuu toimimaan populistien ja pienpuolueiden vankina. Äänestäjän kannalta kasvava poliittinen kontrasti tuo politiikan aidot vaihtoehdot jälleen esille. Vastakkainasettelun aika on palannut, kun vasemmistodemagogit kertovat kaikki eri syyt, miksi haluavat työntää kätensä pohjattomaksi kuvittelemaansa veronmaksajan taskuun.

Keskustaoikeiston kannalta se tarkoittaa velvoitetta selkeyttää omia tavoitteita ja niitten artikulointia. Jos politiikka palaa politiikkaan, ovat voittajia ne, joilla on jotain annettavaa. Pelkkää tyhjää puhetta täynnä olevat populistit ovat tämän kehityksen häviäjiä. Ansaitusti.

 

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Pete Pakarinen
Pete Pakarinen työskentelee lehdistöneuvonantajana Euroopan parlamentin EPP-ryhmässä.

Leave a Comment