Valinnanvapauden myytit murskaksi

Kokoomuksen keskeinen tavoite on ollut asiakkaiden ja potilaiden valinnanvapauden lisääminen osana sote-uudistusta. Hallitus onkin sopinut, että uudessa järjestelmässä valinnanvapaus on pääsääntö peruspalveluissa ja käytössä soveltuvin osin myös erityispalveluissa. Linjaus, jonka jatkokehittelystä ei julkisuudessa ole juurikaan kuultu, on luonnollisesti herättänyt innostusta markkinauskovaisissa ja pelkoa julkisen monopolin kannattajien keskuudessa.

Mihin uhkakuviin vastustajat yleensä vetoavat? Useimmiten nostetaan esiin kolme ongelmaa: ensinnäkin, osaavatko heikoimmat kansalaiset navigoida ja pitää puoliaan monituottajamallissa? Toiseksi, tuleeko valinnanvapaus nykyistä kalliimmaksi julkiselle sektorille, jos jokainen voi vapaasti valita palvelunsa julkiselta, yksityiseltä tai kolmannen sektorin toimijalta ja nyt itserahoitettu osuus palvelujen käytöstä siirtyy julkisen rahoituksen piiriin (”onko piikki auki”) ja tuottaako valinnanvapaus tarpeetonta tarjontaa, suoritteiden turhaa lisääntymistä yksityisten yrittäessä maksimoida tuotanto ja voitot? Kolmanneksi, lisääkö valinnanvapaus eriarvoisuutta kun haja-asutusalueilla kilpailevaa tarjontaa ei voi kuvitella syntyvän samalla tavalla kuin taajamissa eli lisääntyykö alueellinen eriarvoisuus? Monia muitakin kysymysmerkkejä esitetään, mutta yleensä noilla kolmella teemalla yritetään lähtökohtaisesti lytätä valinnanvapauden lisääminen.

Ensimmäiseen kysymykseen voi lyhyesti todeta, että vähäväkisten, ”heikkojen” kuluttajien suojeleminen ja etujen vaaliminen vaatii tukitoimia, case managereita ja henkilökohtaisia palvelukoordinaattoreita, kanssakulkijoita, olipa palvelujärjestelmä miten tahansa organisoitu.

Valinnanvapausjärjestelmän kalleudesta voi puolestaan todeta, että kustannusten syntymistä voidaan säädellä. Nykyisten, yksityisesti maksettujen palvelukustannusten siirtyminen julkisen rahoituksen piiriin ei ole automaatio kuten keskusteluissa usein halutaan väittää. Voidaan esimerkiksi sopia, mitkä palvelut kuuluvat julkisen vastuun piiriin ja rajoittaa valinnan kohteena olevat palvelut ja niiden kohderyhmät halutulla tavalla (esim. hammastarkastus joka toinen vuosi tai hammastarkastus kolmen vuoden välein yli 50-vuotiaille kuuluu julkisesti kustannettaviin palveluihin).

Suoritetehtailu-argumentti taas liittyy oletukseen, että korvausperusteet tuottajille perustuisivat suoritteiden määriin. Tämäkään ei ole välttämättömyys. Julkinen rahoitus tuottajille voi perustua esimerkiksi kombinaatioon, jossa osa korvauksesta on kapitaatioperusteista (jota voidaan vielä muokata potilaiden vaikeus- tai riskiasteen mukaan), osa tuotantomääriin perustuvaa ja osa hoitotuloksiin perustuvia bonuksia tai korvausten leikkauksia. Tällaiset hybridimallit eivät ole utopiaa, vaan käytössä muissa Pohjoismaissa. Luonnollisesti korvausten taso ja sitä kautta kustannusten kokonaismäärä, olivatpa korvausten perusteet mitkä tahansa, on maksajan päätettävissä ja säädettävissä.

Kolmas ongelma, yhdenvertaisuus palvelutarjonnassa ja oletettu syrjäseutujen eriarvoistuminen, on tietysti mahdollista, mutta ei sekään luonnonlaki. Ensinnäkin on hyvä huomata, että jo nykyisin tarjonta ja välimatkat ovat eri luokkaa kaupungeissa ja maaseudulla eli tämä ei olisi uusi, markkinaperusteisemman mallin mukanaan tuoma ongelma. Toiseksi, uusien tuottajien pääsy markkinoille ja kilpailu asiakkaista todennäköisesti kiihdyttäisi uusien hoitomuotojen ja teknologioiden kehittymistä, etä-, mobiili- ja itsehoitoratkaisujen syntymistä.

Tuottajia voidaan kannustaa haja-asutusalueille myös korvausperusteita painottamalla. Vaihtoehtojen laajuuden varmistamiseksi olisi siis mahdollista kompensoida tuottajille aiheutuvat lisäkustannukset haja-asutusalueilla toimimisesta. Esimakua etäpalvelujen toimivuudesta saadaan jo nykyisen järjestelmän puitteissa kun Kela päätti ottaa etävastaanottopalvelut Kela-korvauksen piiriin maaliskuun ensimmäisestä päivästä lähtien eli rinnastaa etävastaanottopalvelut fyysiseen vastaanottokäyntiin. Esim. Meedocin asiakkaat maksavat Kelan omavastuuosuuden jälkeen etälääkärikäynnistä 9,90 euroa.

Edellä mainitut mahdollisuudet säädellä markkinoiden toimintaa vaatisi luonnollisesti kehitystyötä, jota mahdollisesti jossain tehdäänkin. Valinnanvapauden kohteena olevat palvelut pitäisi määritellä, tuottajakunnan määrittely ja rajaaminen tehdä, tuottajille maksettavien korvausten perusteet kehitellä, kuluttajainformaation ja vertailutietojen infra rakentaa sekä tuottajien ja markkinoiden valvonta sekä heikoimpien suojeleminen varmistaa.

Suuri huoli on, että näihin ei nyt lainvalmistelussa panosteta, kun aika ja energia menee maakuntahallinnon synnyttämiseen. Kun kehitystyö puuttuu, voidaan jossain vaiheessa todeta, ettei valinnanvapautta juuri nyt voida oikeasti toteuttaa.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Markku Pyykkölä
Markku Pyykkölä on Suomen Toivo -ajatuspajan toiminnanjohtaja.

Leave a Comment