USA:n vaalit – mitä tästä opimme

Washington D.C:ssa ollaan järkyttyneitä, suurimmassa osassa Eurooppaa tyrmistyneitä ja Suomessa lisäksi pelästyneitä. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Kävi kumminkin, demokraattisissa vaaleissa. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus merkitsee, että jos väärässä olevia on enemmän kuin oikeassa olevia, ensinmainitut voittavat. Vaaleissa ei myöskään punnita eri vaa’alla tiedon ja tunteen perusteella annettuja ääniä. Eikä sitä, onko äänestäjän motiivi vastustaminen vai kannattaminen.

Se on varmaankin käynyt selväksi, että länsimaisten demokratioiden keskeinen megatrendi on poliittisen eliitin ja establishmentin vastaisuus. Jos ollaan tyytymättömiä vallitseviin olosuhteisiin, on johdonmukaista kysyä, ketkä ovat tähänastisesta vastuussa.

Jos organisaatiolla on ongelma, oli kyse sitten yrityksestä, järjestöstä, kunnasta tai valtiosta, se useimmiten on johtamisongelma.  Suoraviivaisin – vaikkakaan ei ainoa – tapa puuttua ongelmaan on johdon vaihtaminen. Vaaleissa äänestävällä ei muita välineitä juuri ole etenkään kaksipuoluemaissa.

USA:n presidentinvaalien voittajaa äänestäneitä on yleistetty valkoisiksi, ikääntyneiksi, huonosti koulutetuiksi, maalla asuviksi vihaisiksi miehiksi. Ovensuuhaastattelujen valossa tällainen kuva hahmottuukin tyypillisestä Donald Trumpin äänestäjästä. Mutta yhtä totta on, että enemmistö ääntään käyttäneistä valkoisista naisista valitsi hänet.

Trumpin kannattajien kuvaaminen tyhmiksi reppanoiksi on yhtä epä-älyllistä kuin politiikan kommentoinnissa vallitseva liioittelu ja vähättely yleensäkin. Heidän keskimääräinen tulotasonsakin on jonkin verran korkeampi kuin Hillary Clintonia äänestäneiden.

Mielipidetutkimuksia on turha syyllistää väärin ennustamisesta, sillä gallupit eivät ennusta. Ne kuvastavat mielipiteitä haastatteluhetkellä. Vähän ennen vaaleja mitattiin tilanteen olevan hyvin tasainen, ja kaikkiaan äänet menivätkin jotakuinkin tasan.

Harakirin sijasta mielipidetutkijoiden kannattaa harkita menetelmiensä hiomista, sillä uusia ilmiöitä on vaikea saada esiin vanhoin konstein. Kannatusmittauksiin tarvittaneen jonkinlainen korjauskerroin populistiliikkeiden kohdalla, sillä ilmeistä on, että osa niiden äänestäjistä haluaa salata kantansa samaan tapaan kuin laitavasemmiston kannattajat aikanaan Suomessa.

USA:n vaalikampanjoiden aikana tapahtuneiden kannatusheilahdusten syyt tutkittaneen tarkasti. Sitä voi odottaa maassa, jossa on seitsemän maailman kymmenestä arvostetuimmasta yliopistosta. Salaliittoteoriat ja muut luulot väistyvät tiedon tieltä.

Myös median olisi hyvä mennä peilin eteen, vaikka se katsoisikin olevansa itse peili. Mediat ennustivat, ja useimmat väärin. Kun lisäksi lähes kaikki varteenotettavat tiedotusvälineet USA:ssa ilmaisivat avoimesti tukensa Clintonille, voidaan vaalituloksen valossa kysyä, oliko liputuksella päinvastainen vaikutus kuin media toivoi, ja ennen kaikkea, palveliko se kansanvaltaa. Toisaalta niinkin on, että avoimin kortein pelaaminen on aina reilumpaa kuin mielipidehivutus näennäisen sitoutumattomuuden suojasta.

Järkyttyneitä tyynnytellään nyt, että vaalilupaukset ja viranhoito ovat eri asioita. Niin ovatkin, mutta on naiivia ajatella, ettei merkittävä osa puheista muuttuisi teoiksi. Kaupan esteet voimistuvat, ilmastosovun saavuttaminen mutkistuu, maahanmuuttoehdot kiristyvät, infrastruktuuriin investoidaan, “Reagonomics 2.0” muotoilee laajemminkin talouspolitiikkaa, ja sen seurauksena rahalle tulee pitkästä aikaa korko. Perustuslakia tulkitseva korkein oikeus muuttuu konservatiivienemmistöiseksi. USA vähentää vastuitaan muun maailman sotilaallisesta turvallisuudesta. Vaikutukset tulevat tuntumaan myös Euroopassa.

USA:n vaalikampanjoissa korostunut hillittömyys saa jäljittelijöitä kaikkialla missä vaaleilla on merkitystä. Lähiviikkoina järjestetään Alankomaiden parlamenttivaalit, Itävallan presidentinvaalien toinen kierros ja Italian kansanäänestys perustuslaista. Kaikissa näissä epäilemättä nähdään sama ilmiö kuin Atlantin takana: Ei ole suurta väliä, ovatko väitteet totta vai ei, kunhan ne saavat kohderyhmänsä kiihottumaan ja suuren julkisuuden.

Tunnettujen “jytkyjen” jälkeen suomalaisessakin politiikkakeskustelussa on yleistynyt solvaava puheenparsi, jossa omien tavoitteiden markkinoinnin on korvannut kilpailijan toiminnan ja motiivien saattaminen mahdollisimman huonoon valoon. Ei se tietysti mikään luonnonlaki ole. Puolueiden johtohenkilöt, muutamat muut avainpoliitikot ja media valitsevat, lentääkö vaalien alla loka vai aatos. Somesonta on asia erikseen. Se ei ole vältettävissä, muttei sitä toisaalta ole pakko myötäilläkään.

Tämän kirjoituksen otsikon olen lainannut eduskunnan puhemiehenä 1980-luvun puolivälissä toimineelta professori-kansanedustaja Erkki Pystyseltä. Hänellä oli tapana pitää eduskuntaryhmänsä kokouksissa tiedemiesmäisen analyyttisia puheenvuoroja. Yhden sellaisen päätteeksi muistan hänen summanneen: “Mitä tästä opimme? Emme todennäköisesti mitään, sillä ensi kerralla tilanne on taas toinen”.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jussi Isotalo

Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri.


Leave a Comment