Ulkopolitiikka ja historiavaje

Brittihistorioitsija Niall Ferguson on julkaissut lähes tuhatsivuisen elämäkerran Kissinger: 1923-1968: The Idealist (Penguin Books, 2015). Kyse on vasta ensimmäisestä osasta, joka kattaa vuosina 1969-77 USA:n kansallisena turvallisuusneuvonantajana ja ulkoministerinä toimineen tohtori Henry Kissingerin urasta formatiiviset vuodet 1923-1968.

Kirja on silti yhteismitallinen Kissingerin valtiomiesuran kanssa. Hän oli toiminut tutkijana ja professorina kaksi vuosikymmentä Harvardissa ennen nimitystään presidentti Richard Nixonin turvallisuuspoliittiseksi neuvonantajaksi, mihin ensimmäinen kolmiosaiseksi tarkoitetusta elämäkerrasta päättyy. Ferguson on saanut käyttöönsä Kissingerin yksityisarkistot, monia muita arkistoja sekä voinut haastatella tutkimuskohdettaan lukuisia kertoja viimeisen kahdeksan vuoden aikana.

Kissingerin ajattelun ja toiminnan kantavana tekijänä on historia, sen ymmärtäminen ja merkityksen painottaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Ferguson sanoo oivaltaneensa Kissingeriin tutustuttuaan, miten Yhdysvaltain diplomatiasta huokuu ”historiavaje”.

Päätöksentekijät eivät tunne riittävästi oman maansa, saatikka muiden maiden historiaa. Harvardissa Kissinger oli Fergusonin mukaan ymmärtänyt kreikkalaisen historioitsijan Thukydideen oivalluksen, että ”vaikka omana aikanamme ei historia toistu sellaisenaan, siitä voi kiistatta löytää myös menneisyyden ainekset. Näin voimme saada kiinni myös tulevaisuudesta”. Tai kuten Winston Churchill on todennut: ”Näemme tulevaisuuteen vain niin pitkälle kuin katseemme ulottuu menneisyyteen”. Tässä on muistutus niille, joiden mielestä lähihistorian kaivelu on ajan hukkaa. ”Tunkio ei pöyhien parane”.

Ferguson kykenee muuttamaan monta ennakkokäsitystä Kissingeristä, tai kuten häntä myös vasemmistolehdissä herjattiin ”Killingeristä”. Yksi liittyy Vietnamin sotaan, jonka päättämiseen johtaneista rauhanneuvotteluista 1973 ”Killinger” sai jaetun Nobelin rauhanpalkinnon. Kissinger ei suinkaan yksiselitteisesti kannattanut Yhdysvaltojen sotkeutumista kaakkoisen Aasian loputtomiin konflikteihin. Luennossaan 1965 hän oivalsi – vaikkapa Irakin sotaa 2000-luvulla arvioitaessa – että ”sotaa ei Vietnamissa varsinaisesti hävitä, mutta ei myöskään voiteta”. Hän käsitti myös, että ”Yhdysvalloilla ei ollut selvää strategiaa, miten taistella sissejä vastaan sen paremmin kuin miten rakennetaan toimiva valtio”.

Ferguson osoittaa huolellisen arkistoanalyysin nojalla, miten Kissingerin ajattelutapa syntyi ja miten hän käytännössä otti kantaa turvallisuuspolitiikan ajankohtaiskysymyksiin historian ja filosofian tuntemusta hyödyntämällä. Harvardin professori kehitti analogioita ja suoritti vertailuja. Hän näki myös jo varsin varhain, miten vaikeaa oli perustella päätöksentekijöille ratkaisumalleja, jotka eivät sopineet äänestäjien pirtaan, mutta olivat turvallisuuspoliittisesti rationaaleja.

Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisperheen poikana hän osasi kuitenkin argumentoinnin jalon taidon. Samalla varmistui, että hän oli jatkuvasti arvostelun kohteena. Eikä Kissinger ole vielä uransa päässä. Hän puhui Helmut Schmidtin, ystävänsä ja hengenheimolaisensa, ”Euroopan viimeisen valtiomiehen”, hautajaisissa Hampurissa vain jokin viikko sitten. Johtavien republikaanien piirissä yritettiinkin estää Kissingerin nousu Valkoisen Talon neuvonantajaksi, koska ”professoreista ei ole päätöksentekijöiksi”. Viime vuonna amerikkalaisten alan professoreiden piirissä tehdyssä kyselyssä Kissinger valittiin selkeästi maan tehokkaimmaksi ulkoministeriksi viimeisten 50 vuoden aikana. Euroopasta

Kissingerin historian ja filosofian tuntemusta korostava ajattelu, ja usein yleisen mielipiteen torjuminen rationaalin ulkopolitiikan ohjenuorana, on seikka, jonka toivoisi olevan arvossa myös Euroopassa vuonna 2016. Maanosa on kohdannut vakavia kriisejä, jotka luovat ääri-ilmiöitä. Lisäksi Venäjän voimapolitiikka on rikkonut rauhanjärjestyksen perusteet. Ei ole pahitteeksi lukea historiaa. Kissinger saattoi tarkoittaa lähinnä itseään, kun hän totesi, että ”jokaisessa hallinnossa tulisi aina olla yksi George Ball”. Hän viittasi Yhdysvaltain ulkoministeriön apulaisministeriin, joka 1960-luvulla argumentoi hallinnossa enemmistöä vastaan vastustamalla sotkeutumista Vietnamin konfliktiin.

Konsensus ei ole vain saavutus, vaan on joskus viheliäinen ongelma, koska samanmielisyys helposti tappaa rehellisen argumentoinnin. Olisiko niin, että myös Suomen ulkopolitiikassa on ongelmana ”historiavaje”. Vuonna 1989 historiallista muutosta ei tunnistettu edes sen jälkeen kun Berliinin muuri oli kaatunut. Entäpä jos 2000-luvun alussa olisi tajuttu Venäjän historiallinen ongelma edes hieman samalla tavoin kuin Baltian maissa, eikä vain torjua niiden kokemukset post-sovjetteina traumoina?

Kirjoittaja Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Alpo Rusi

Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.


Leave a Comment