Tutun totuuskomissiosta malli suomettumisen perkaamiseen

Saksojen jälleenyhdistymisestä tuli maanantaina kuluneeksi 26 vuotta. Saksalaiset joutuivat tuolloin jo toistamiseen kohtaamaan lähihistoriansa luurangot. Gestapon hirmuteot olivat vielä tuoreena kansakunnan muistissa, kun entiset itäsaksalaiset ryhtyivät perkaamaan julkisesti toisen saksalaisen terroriorganisaation, Stasin, rikoksia. Hirvittävän menneisyyden kohtaaminen on kivuliasta, mutta saksalaiset ymmärtävät sen, ettei kansakunta voi eheytyä ja kehittyä, ellei lähimenneisyyttä käsitellä avoimesti.

 

Meille suomalaisille sen sijaan oman lähimenneisyytemme käsittely, erityisesti kylmän sodan ja suomettuneisuuden ajan tunkkaisuuden tuulettaminen, näyttää olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

Suomettuneisuuteen on sangen helppoa suhtautua tunteenomaisesti. Myönnän itsekin usein toivovani, että jonain aamuna saisin herätä sellaisiin virkistäviin uutisotsikoihin, joissa esimerkiksi Aleksanteri-instituutin johto ei pyrkisi aina selittelemään Venäjän tekemisiä parhain päin, tai vaikkapa Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea yksissä tuumin tuomitsisivat Venäjän sotarikokset Syyriassa ja Itä-Ukrainassa.

 

Aito kansallinen lähimenneisyyden käsittelyprosessi, eli lustraatio, ei kuitenkaan kestä tunteellista paatosta. Vastakkainasettelulla ja leimakirveen heiluttelulla ei todellista kansallista eheytymistä saavuteta. Emme toisaalta saa enää jäädä kylmän sodan aikaa leimanneiden, konsensushakuisuudesta juontuvien yhteiskunnallisten tabujenkaan vangeiksi: lustraatiosta pitää voida vihdoin aidosti ja oikeasti keskustella.

 

Pesänselvitys kylmän sodan aikaisesta rähmälläänolosta on meillä jäänyt tekemättä, toisin kuin neuvostomiehityksen sorrosta kärsineissä itäblokin maissa. Ehkä juuri siitä syystä, että meillä meni kylmän sodan aikanakin sentään kohtalaisen hyvin. 1970-luvun tunkkaisiksi miellettyjen suomettuneisuuden vuosienkin aikana maamme oli moniarvoinen ja demokraattinen yhteiskunta, Neuvostoliiton vaikutuksesta huolimatta.

 

Avoimelle, totuuden selvittämiseen pyrkivälle lustraatioprosessille on myös meillä Suomessa aidosti tarvetta, sillä monilla maamme keskeisillä yhteiskunnallisilla toimijoilla on edelleen omat kipupisteensä viime vuosikymmenten lähihistoriassa. Kansallisen turvallisuuden kannalta epäilyttävien kontaktien lakaiseminen maton alle vaikuttaa hyvin haitallisesti luottamukseemme ihmisoikeuksia, sananvapautta ja oikeusvaltioperiaatetta kunnioittavien kumppaniemme silmissä.

 

Lustraatiota tarvitaan siis meilläkin, mutta mitään noitavainoja en tietenkään toivo. Joseph McCarthyn kommunistipuhdistusten kaltaisen hysterian sijaan meidän tulisi ottaa mallia Etelä-Afrikasta, Nelson Mandelan ja Desmond Tutun apartheidin aikaa käsittelevästä totuuskomissiosta. Lempeällä ja kiihkottomalla asenteella luodaan ilmapiiri, jossa ei pyritä tuomitsemaan ja rankaisemaan, vaan saamaan todellista tietoa ja myös antamaan anteeksi. Lynkkausmielialaa lietsomalla vain suljetaan asianosaisten suut loppuiäksi ja vastakkainasettelu sen kuin entisestään kiihtyy.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Atte Kaleva
Atte Kaleva on sotatieteiden maisteri, kapteeni evp. ja Helsingin kaupunginvaltuutettu.

Leave a Comment