Totuus numeroarvioinnista

”Numeroista luovutaan yläkouluissakin, paitsi päättötodistuksissa”, uutisoi Yle viikko sitten. Väärin. Seuraavana päivänä Yle ”täsmensi” uutista: koulut ovat velvollisia käyttämään numeroarviointia 8.-9.-vuosiluokilla jatkossakin.

Sekava ja tarkoitushakuinen uutisointi on aiheuttanut hämmennystä, kun laajasti on väitetty, että uuden opetussuunnitelman myötä numeroarvioinnista luovutaan. Näinhän asia ei todellakaan ole. Jo vuoden 1998 perusopetusasetuksessa sanotaan, että todistus on annettava keväällä, mutta 1-7 luokilla voidaan käyttää sanallista tai numeroarviointia. Kunnat ovat siis jo pitkään voineet päättää itse, annetaanko kunnan koulussa numero- vai sanallinen arvio. Vuosiluokilla 8 ja 9 on kuitenkin annettava numerotodistus.

Uusissa 2014 laadituissa opetussuunnitelman perusteissa on kuitenkin kuvattu yksityiskohtaisemmin oppilaan arviointia lainsäädännön mukaisesti ja tämä on vauhdittanut asian ympärillä käytyä keskustelua.

Kritiikkiä on tullut sekä vanhemmilta, jotka ovat itse tottuneet numeroihin, että opettajilta, jotka ovat pitäneet sanallista arviointia työläänä. Oppilaatkin usein haluavat numeron ja kysyvät, mitä voin tehdä, jotta se numero olisi seuraavalla kerralla parempi.

On luonnollista, että numeroarviointi on iskostunut meihin kaikkiin vahvasti. Meille vanhemmille se on näkyvin ja selkein tapa kertoa lapsemme koulumenestyksestä. Kotona ei välttämättä tiedosteta, että nykyisen jatkuvan arvioinnin periaatteen mukaisesti lapsemme oppimisprosessia arvioidaan alusta loppuun, ei vain yhdessä kokeessa tai todistuksessa.

Sanallinen arviointi, itsearviointi ja arviointikeskustelut ovat nekin kuitenkin tätä päivää. Suomessa on poikkeuksellisen hieno tapa arvioida oppilaan kehittymistä hänen aiempaan osaamiseensa. Näin nuori saa läpi lukuvuoden palautetta ja hänelle syntyy käsitys siitä, missä voin parantaa ja mihin tulisi keskittyä aiempaa enemmän. Arviointitapa on kieltämättä opettajalle työläs.

Suomessa kenenkään tavoitteena ei ole suorittaa valtakunnallista tasokoetta lukuvuoden tai peruskoulun päätteeksi, eikä kouluja ja oppilaita rankata paremmuusjärjestykseen. Tämä antaa niin oppilaille kuin opettajillekin työ- ja kasvurauhan. Kannatan tätä vahvasti kehittämisen lähtökohtana.

Mutta iso heikkous meillä on se, että yhdeksännen päättötodistuksen arvosana ei ole kovin vertailukelpoinen. Kun otetaan kaksi matematiikan kahdeksikon saajaa eri kouluista, heidän taitonsa saattavat olla hyvinkin erilaiset. Sillä kasilla kuitenkin haetaan jatko-opintoihin. Lauantaina 58 000 nuorta saa peruskoulun päättötodistuksen, jonka arvosanat eivät siis ole verrattavissa toisiinsa.

Jos jollain luokalla sattuu olemaan monia erittäin vahvoja osaajia, voi sama oppilas saada huomattavasti heikomman arvosana, kuin hän saisi vähän heikommassa porukassa. Siellä hänen osaamisensa saattaisi olla jopa kärkitasoa. Tällaisessa tilanteessa sanallinen arviointi toimii paremmin. Ketään ei verrata toisiinsa ja palaute on yksilöllistä.

Numeroita kuitenkin tarvitaan, sillä niillä haetaan toisen asteen opintoihin. Oppilaiden oikeusturvan ja oikeudenmukaisen opiskelijavalinnan varmistamiseksi onkin luotava työkaluja, joilla arvioinnin vertailtavuutta voidaan parantaa. Siihen ei tarvita valtakunnallista päättökoetta, joka johtaisi koulujen ranking-listoihin. Mutta erilaisia malleja ja koepankkeja tulisi pian kehittää.

Pikainen apu olisi, jos opettajien käyttöön laadittaisiin mallikokeita, joiden avulla opettajat voisivat verrata yläkoulussa oppilaidensa osaamista opetussuunnitelmassa asetettuihin tavoitteisiin. Opettaja saattaisi huomata, ettei jonain vuonna luokan osaaminen ole kellään kiitettävällä numerotasolla ja toisena vuonna päinvastoin. Tässä vastuu on Opetushallituksella.

Arvioinnin kehittämisestä on kyllä paljon puhuttu, mutta sitä käsitellään melko ohuesti opettajankoulutuksessa. Samoin arviointia koskevaa opettajien täydennyskoulutusta tulisi tarjota nykyistä laajemmin.

Arvioinnin tapojen kehittämisessä pitää myös säilyttää realismi. Esimerkiksi aineenopettaja saattaa arvioida toista sataa oppilasta. Jos yhden oppilaan arviointiin kuluu vaikkapa tunti, kauanko opettajalta kuluu kaikkien arviointiin? Tämä usein unohtuu, kun mietitään, miten kattava ja perusteellinen arviointi jokaisesta oppilaasta olisi kiva saada.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Heljä Misukka
Heljä Misukka on OAJ:n koulutusjohtaja.

Leave a Comment