Tosiasioista voi saada yksituumaisiakin

Viikonvaihteessa keskustelu Itämeren rehevöitymisestä ja kotimaisesta ruuantuotannosta on saanut monipolvisia kierroksia. Esimerkiksi Animalian kampanjavastaava Veikka Lahtinen arvosteli MTK:n Juha Marttilan näkemyksiä kotimaisesta sikataloudesta “vaihtoehtoisiksi faktoiksi”. Ironista sinänsä, että syytös muodikkaista “vaihtoehtoisista faktoista” esitettiin nimenomaan Animalian taholta. Täytyy alleviivata, että vaihtoehtoisilla ja marginaalisilla faktoilla, jotka Animalialle ovat tiettävästi tutumpia, on merkittävä ero sekä sisällön että mittakaavan osalta.

Kiistely suomalaisen ruuan ympäristövaikutuksista tuntuu kohtuuttomalta, kun samaan aikaan tuomme elintarvikkeita ja raaka-aineita Suomeen maista, joissa tuotannon sääntely ja laatuvaatimukset ovat oleellisesti löyhempiä kuin omamme. Kuluttajan omatuntoa piestään surutta esimerkiksi kotimaisen naudanlihankäytöstä, mutta mielikuva ulkomaisten luomukasvisten ja -vihannesten ostamisesta lähimarketista tarjoillaan aukottomasti “eettisenä vaihtoehtona”.

Kotimaassa laadukkaasti ja puhtaasti tuotetun ruuan lisäarvo vaatii jatkossakin tieteellistä tutkimusta ja keskustelua, jotta kuluttajien antama arvostus pääsisi nykyistä paremmin oikeuksiinsa. Uskokaa huviksenne, myös kotimainen tuottaja voi antaa tukensa vetoomukselle lihansyönnin vähentämisestä – kunhan vähentäminen tehdään ulkomaisen lihan osuudesta.

Niin ikään kiistely eri tuotantotapojen ympäristö- tai terveysvaikutuksista, etenkin ilman tieteellisiä perusteita, luo toistaiseksi keinotekoista ja tarpeetonta vastakkainasettelua suomalaisen perinteisen tuotannon ja luomutuotannon välille. Merkityksellisempää olisi kohdentaa voimavarat laaja-alaisemmin kotimaisen tuotannon turvaamiseen ja kehittämiseen, etenkin näinä vaikeina aikoina.

Ajankohtaisin ja päinvastainen esimerkki tästä on luomumaidon erityinen tuki koulujakelujärjestelmässä. Ministeri Kimmo Tiilikaisen (kesk.) kaavailemassa koulujakelujärjestelmän uudistuksessa luomumaitoa saisi tukea 27 senttiä litralta siinä missä perinteisesti tuotetun maidon tuki on yhdeksän senttiä. Tuella halutaan tasata hankintahintoja ja vähintäänkin ilmaista valtiovallan toiveikkuutta luomumaidon mahdollisesta kysynnän kasvusta. Mielestäni kaikissa valtion budjettivaroin toteutetuissa toimenpiteissä tietyn tuotteen kysynnän kasvattamisen toivossa, pitää kotimaisten tuotantotapojen olla samalla viivalla. Luonnollinen kysyntä on edelleen paras ja oikeutettu mittari arvottamaan vaihtoehtoja, myös luomun ja perinteisen suomalaisen tuotannon välillä.

Ruokatuotantoa pitäisi aina arvioida globaalissa mittakaavassa, kun halutaan tarkastella sen muitakin vaikutuksia, kuin tuotannon arvon kokonaisnousua. Globaalisti lokaalia ajattelua on myös se, että ymmärrämme pohjoisen sijaintimme olevan haastava monipuoliselle kasviviljelylle. Esimerkiksi kasvavasta härkäpavun ja kauran viljelystä huolimatta kasviproteiinin kulutuksemme on toistaiseksi valitettavan riippuvaista tuonnista, mikä näkyy huolestuttavasti myös uusien kouluruokasuositusten kasviperäisissä tuotteissa.

Itämeri on suomalaisille tärkeä ja tunteita herättävä ekosysteemi, mutta emme voi vastuuttomasti sulkea silmiämme ongelmilta muualla maailmassa ja siirtää ruuantuotantoamme sekä sen erilaisina realisoituvia ympäristövaikutuksia toisaalle, maan rajojemme ulkopuolelle. Suomessa on paljon peltoalaa, joka soveltuu vain ja erinomaisesti nurmenviljelyyn. Meillä on runsaat vesivarannot ja puhdasta kotimaista rehuravintoa lypsykarjalle, joka on näille leveyspiireille järkevä maatalouden harjoittamisen muoto – ja siten tulevaisuudessakin järkevä ruuantuotantomuoto juuri Suomessa.

Yhteiseen huoleemme, Itämeren tilaan, ovat vaikuttaneet vuosikymmenien saatossa monet eri asiat, tahot ja valtiot. On kuitenkin kohtuutonta, että suomalaista puhdasta ruuantuotantoa halutaan kitkeä milloin milläkin argumentein, vaikka globaalissa mittakaavassa meillä tehdään asioita kestävästi ja puhtaasti. Lisäksi kehitämme jatkuvasti toimintatapojamme ja teknologioitamme tuottavammiksi ja kestävämmiksi. Mitä enemmän (koti)markkinoiden ruuantuotanto siirtyy muihin maihin, sitä varmemmin siihen liittyy ja syntyy aivan toisenlaisia vaikutuksia. Ongelmat ovat mittaluokaltaan paljon suurempia, oli sitten kyse ympäristönäkökulmista, ympäristöetiikasta tai vaikkapa eläinlääkinnästä ja sitä kautta verovaroin ylläpidetystä kansanterveydestä.

Esimerkiksi turkistarhauskeskustelussa on samanlaisia erheitä ajattelun ja asioiden laajuudessa. Jos tarhaus ajettaisiin alas Suomessa, volyymit ja meiltä jo kitketyt ongelmat siirtyisivät maihin, joissa käsitykset eläintenhyvinvoinnista ovat paitsi omistamme erilaiset, myös korjattavaksi täysin ulottumattomissamme. Sikäli kun aktivistijärjestöille ja eettisille kuluttajille kelpaa suomalaisen työvoiman “standardit” sovellettavaksi ja vietäväksi esimerkiksi Bangladeshin tekstiiliteollisuuteen, mikseivät suomalaiset, maailmanlaajuisesti korkeat laatuvaatimukset muilla aloilla, kuten ruuan tuotannossa, kelpaisi esimerkiksi muualle maailmaan?

Sitä paitsi, ei maailmalla olla kiinnostuneita suomalaisten ympäristöetiikkaeliitin julistuksista tai kampanjoista. Niiden sijaan Suomesta riittäisi pisimmälle kehittynyttä teknologiaa, kokemusta ja osaamista vietäväksi sellaisiinkin maailman kolkkiin, jotka tietotaitoa kipeästi tarvitsisivat. Todellinen maailmanpelastaja osaa ajatella ja suhteuttaa ajatuksensa myös globaalisti. Näin ollen suomalainen ruuantuotantokeskustelukaan ei saisi olla vain omien organisaatioiden sädekehien klanssausta.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Susanna Koski

Leave a Comment