Terroristit, ristiretkeilijät ja kärsijät

Miten terrori-iskuihin pitäisi reagoida? Toistuvien iskujen jälkeen tavanomainen “nyt ei pidä missään nimessä reagoida mitenkään” ei tunnu riittävältä. “Tätä pitää vain kestää ja kärsiä” -tarina ei lohduta. Kummatkin reaktiot ovat latteita ja luovuttavat agendan muille. Ne itseasissa ruokkivat terrorismin kierrettä näyttäessään läntisen yhteiskunnan heikkoina ja hampaattomilta. Ne luovuttavat poliittisen agendan niille, jotka kykenevät tarjomaan valheellisia mutta yksinkertaisia selityksiä terrorismille Euroopan ytimessä.

Terrorismi on myös näytelmää, jossa on kolme pääosan esittäjää:

1. Terroristit, nuo kauhistuttavat pelon ja kauhun levittäjät. Heidän taktiikkaansa liittyy se, että reaktiot iskuihin ovat ennakoitavissa. Itse tekijät ovat fundamentalismiinsa ihastuneita kouluttamattomia tolloja. Mutta taustalla olevat saarnamiehet ovat ovelampia ja tietävät, miten läntisiä yhteiskuntia voi helposti epätasapainoittaa.

2. Ristiretkeläiset, nuo väkevät uskonsodan ennustajat. Terrorismi kommunikoi väkivallan kielellä. Se nähdään kuitenkin usein mielettömänä ja sen ei haluta puhuttelevan. Terrorin näkeminen sotana antaa selkeän juonen tapahtumille. Kuolema ei ole merkityksetöntä. Sota tai taistelu kehoittaa toimintaa ja antaa terrori-iskuissa kuolleille merkityksellisen aseman, jonkin asian martyyreinä. Sodassa kysymys on kristityn valkoisen Euroopan ryhdistäytymisestä.

3. Kärsivälliset kärsijät, nuo hartaat myötätuntoilijat. Avoimen yhteiskunnan kokiessa terrorismia reaktiot haluttaisiin usein pukea haavojen kärsivälliseksi parantamiseksi. Terrorin vastaisten toimien haluttaisiin yhdistävän ja välttävän raja-aitojen synnyttämistä. Kärsimys halutaan asettaa solidaarisuuden ja hyvyyden tekoja mobilisoivaksi voimaksi. Tässä yhteydessä yksityiskohdat, joiden kuvitellaan provosoivan ja aiheuttavan pelkoa/kauhua ja/tai johtavan liian sotaisiin kielikuviin haluttaisiin painaa taka-alalle. Niihin keskittymisen koetaan pelaavan terroristien tai sitten sodanlietsojien pussiin. Samoin kannetaan huolta turvallisuusvironomaisten liian rajuista sisäisen turvallisuuden reaktioista, jotka voivat kaventaa universaaleina pidettyjä oikeuksia, kuten esimerkiksi yksityisyyden suojaa.

Kylmän sodan ajan terrorismia ja reaktioita siihen merkityksellisti ideologinen vastakkainasettelu. Kärsivällisyys oli helpompaa mieltää, koska kylmän sodan aikainen raamitus teki teoista mielekkäitä ja ne nähtiin mielekkäämpänä osana isompaa järjestelmien välisen kamppailun tarinaa.

Ison tarinan puuttuessa saattaa olla niin, että myötätuntoilijan “eettinen” reagointi terrorismiin sopii sekä terroristin että ristiretkeilijän tarinaan. Terrori suunnitellaan paikkoihin, joissa avoimen yhteiskunnan puolustajat halutaan näyttää tehottomina, säälittävinä ja sinisilmäisinä tahoina. Läntisen Euroopan liberaalit viranomaiset ja poliitikot saatetaan huonoon valoon, koska he ovat sekulaareina toimijoina kaikkein vastenmielisempiä “teeskentelijöitä”, joiden halu integroida ja sulauttaa eri etnisiä rymiä sotii jihadistisen ajattelun perustavoitteita vastaan. Tulevasta uskonsodasta vakuuttunut ristiretkeilijä puolestaan kokee liberaalien edustavan lännen kulttuurista rappiota. Myötätuntoilijoiden faktat eivät vakuuta, koska ristiretkeilijä aistii niiden takana olevan eettisen tulkintamallin, joka ei kerro kaikkea tai ainakaan sitä minkä ristiretkeilijä on jo päättänyt olevan totta.

Ristiretkeilijän näkökulmasta vastakkainasettelujen kieltäminen jättää “totuuden” kertomatta. Käynnissä on heidän mukaansa laajempi kamppailu, jossa länsi toimii pehmeästi torjuessaan ajatukset sodasta, jossa iskuilla ja vastaiskuilla on merkityksensä ja jossa vastapuolen ulkonapitäminen tai anhilaatio on keskeisin eettinen toimintamalli. Ristiretkeilijästä yhteiskuntaa pitäisi nopeasti mobilisoida, jotta vihollinen saataisiin savustettua esiin ja tuhotuksi. Tulevan presidentin Donald Trumpin puheissa tämä ajatus korostuu “sivilisaation puolustamisena” ja aitojen rakentamisena. Käsitys sivilisaation ulkopuolisesta maailmasta on hyvin vihamielinen. Se ei ole kesytettävissä parantavalla puheella ja  rauhaarakentavilla sanateoilla. Vieraiden tahojen sisäänpääsy eteilee aina pahaa. Arvostelu keskittyy totuutta pimittäviin ja ideologisiin tiedotusvälineisiin ja asiantuntijoihin, jotka estävät yhteiskunnan mobilisoimisen kamppailuun ja vihollisista puhdistamiseen. Joka iskulla, ristiretkeilijät vahvistuvat. Myötätuntoilijat saavat osittain syyttää omaa ponnettomuuttaa tästä dynamiikasta. Myötunto on aina vihaa heikompi poliittinen emootio.

Mikä sitten on ratkaisu? Olemme melkoisella suolla. Mitään selvää oikeaa ratkaisua ei ole ole. Kärsivällisyys-malli jää helposti sota-paradigman jalkoihin. Strateginen kärsivällisyys ilman näyttäviä toimia terrorististen toimijoiden tuhoamiseksi ei vetoa äänestäjiin. Päättäväisyyden korostamista tarvitaan. Turvallisuutta tuottavat tahot eivät saa näyttää sinisilmäisiltä. Ei saisi kuvitella, että voisi olla olemassa demokraattista yhteiskuntaa, joka vain kestää jatkuvia iskuja. Sellaisen tavoittelu tai suosittaminen kääntyy nopeasti itseään vasten. Pelkällä rauhantoisella puheella avoin yhteiskunta kääntyy itseään vasten.

Myös konteksti on muuttunut. Elämme niin sanottua lännen talvea. Se on prosessi, joka tulee riepottelemaan läntisiä demokratioita muutaman vuoden ajan. Ajatus lineaarisesta näkymättömästä kädestä, joka jotenkin turvaa läntisen mallin tulevaisuuden on väärä. Asiat eivät tapahtu itsestään. Obaman usein toistama fraasi historian kaaresta, joka kääntyy kohti oikeudenmukaisuutta, ei pidä paikaansa.  Strategisen kärsivällisyyden perusheikkous on tässä luottamuksessa, johonkin suureen historialliseen välttämättömyyteen. Läntisten demokratioiden säilyminen edellyttää paljon enemmän proaktiivisia tekoja ja selkeää päättäväisyyttä. Lännen talvea edelsi pysähtyneisyyden aika, narratiivin katoaminen ja reaktiivisuus. Passiivisuus altistaa niin ulkoisille kuin sisäisille vihollisille, ja niiden välisille liittosuhteille. Neljännessä pääroolissa ovatkin Venäjän kaltaiset toimijat, joille Euroopan sekaannus on keino edesauttaa omia geopoliittisia päämääriä. Trollit ja botit ovat tänä keväänä hyvin aktiivisia Saksalla ja Ranskassa.

Moni sanoisi, että eikö tämä päättäväisempi asenne juuri pelaa terroristien pussiin. Tavanomainen logiikkahan menee niin, että itse iskujen asemasta vaarallista on juuri ylimitoitetut reaktiot niihin. Näiden nähdään olevan terrorismin tavoitteena. Konteksti on nyt kuitenkin toinen. Alamäessä liukuessamme juuri tämä reaktioiden pelko ja niiden tahallinen tukahduttaminen on se mitä terroristilla saattaa olla mielessään iskuja tehdessään. Hän antaa sille uskonnollisen mielen ja sisällön, mutta lännen heikkouden osoittaminen on paljolti se, mitä terrorismi nykypäivänä on. Päättäväisen narratiivin puuttuminen luo vaarallisen tyhjiön, joka täyttyy sisäisillä ja ulkoisilla tahoilla, jotka osaavat maalailla “teorioita” uskontojen sodasta tai valeuutisoida tapahtumia.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Mika Aaltola

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtaja.


One thought on “Terroristit, ristiretkeilijät ja kärsijät

Leave a Comment