Suomi – ruorista tuli ajopuu

Elettiin 1990-luvun puoltaväliä. Suomesta oli vastikään tullut Euroopan unionin jäsen ja Suomi päätti oitis ryhtyä aktiiviseksi, rakentavaksi jäseneksi. Poliittinen johto tunsi EU:n omakseen ja oivalsi, että myös pienellä jäsenmaalla voi olla vaikutusvaltaa. Siihen vaaditaan kuitenkin sitoutuneisutta, hyviä henkilösuhteita ja eurooppalaisen aatteen paloa.

Siinä yhtälössä ei impivaaralaisuudelle tai ilmeettömälle näköalattomalle pragmatismille ole sijaa.

Suomi päätti siis soveltaa EU:ssa vanhan kuntaisännän viisautta: joka ottaa kokonaisvastuun koko kunnan asioista pystyy myös parhaiten vaalimaan oman kylän etuja. Pian Suomi tunnettiin aktiivisena, ratkaisuhakuisena, kokonaisuudesta huolta kantava jäsemaana.

Moni vanha jäsenmaa jäi nuolemaan näppejään kun Suomi sai myös omansa pois. Suomalaisia osaajia valittiin yksi toisensa jälkeen, yli kiintiömme, EU:n tai ECB:n johtopaikoille, esimerkkeinä Sixten Korkman, Jacob Söderman ja Sirkka Hämäläinen.

Siitä on jo aikaa. Mitä on tapahtunut?

Matemaattinen todellisuus on toki se, että EU on 1995 jälkeen laajentunut monta kertaa. Jokainen kerta tarkoitti, että jäsenmaiden vaikutusvalta laimentui. Oli useampi jakaja. Pienten jäsenmaiden rooli jää helpommin suurten äänivaltaisten jättiläisten jalkoihin. Näin käy varsinkin, jos pieni maa kiltisti tyytyy matemaattiseen kohtaloonsa.

Olen hämmästyneenä ja kesän aikana suorastaan surullisena seurannut sivusta, miten maamme nykyinen hallitus tyytyy ei minkään rooliin. Aktiivisuus, aloitteellisuus, vikkelyys, sillanrakentajan viitta – näistä ei ole enää hajuakaan.

Suorastaan aneeminen, näköalaton suhtautuminen EU:iin sekä Suomen asemaan unionissa on johtanut siihen, että sekä julkisessa EU-keskustelussa että itse EU-politiikassa on hallituksen ympärille syntynyt EU-tyhjiö. Tyhjiöillä on taipumus täyttyä jonkun muun toimesta. Nyt tyhjiötä on ruvennut täyttämään Tasavallan presidentti, näyttävine ja selkeine ulostuloineen.

Presidentti ei tunnetusti ole perustuslain mukaan EU-politiikan johtaja. Hän tekee ulostuloillaan  siis nyt vaan sen, mitä yksikään vastuullinen valtionpäämies ei voi jättää tekemättä – jos hallitus saamattomuuttaan jättää pelikentän tyhjäksi. Näyttää tietä.

Tähän hallituksen EU-anemiaan kuuluu myös se, että keskeinen ministerimme ei vaivautunut ministerikokoukseen EU:ta ravistelleen historiallisen Brexit-kansanäänestyksen  jälkeen. Ennen äänestystä oli kuitenkin mukavasti aikaa käydä paikan päällä hännystelemässä valheita levittäneen öykkäripuolueen johdon kanssa.

Suomalaisilla on oikeus vaatia, että maamme paikkaa mantereemme keskeisimmässä järjestössä vaalitaan mahdollisimman hyvin. Tämä edellyttää, että maamme hallitus ryhdistäytyy ja lopettaa Paavo Lipposen perinnön hukkaamisen. Aktiivisuus vaatii johtajuutta.

Nyt ruorista on tullut ajopuu.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Stefan Wallin

Stefan Wallin on kansanedustaja (r.).


Leave a Comment