Suomi palaa ajopuuksi?

Huolestuneet puheenvuorot maailman tilasta ovat lisääntyneet viime päivinä. Ei ihme, sillä kuluva vuosi on monella tapaa ollut geopoliittisesti annus horribilis, kauhujen vuosi.

Euroopan unioni on kriisissä. Mitä etäämmältä EU:n menoa seuraa, sitä neuvottomammilta eurooppalaiset päättäjät vaikuttavat. Vaikkei Britannian kesän EU-eroa koskeneen kansanäänestyksen tuloksen olisi pitänyt olla kenellekään yllätys, päättäjät kummallakin puolella Kanaalia ovat edelleen ymmällään. Prosessin jatko on hähmäinen, eikä Britannian uudella pääministerillä Theresa Maylla ole vieläkään selkeää suunnitelmaa, miten asiat etenevät. Kanaalin toisella rannalla EU:n sydänmailla – niin Ranskassa, Saksassa kuin Alankomaissakin – taas ollaan jo vaaliangstissa ja siksi kyvyttömiä järkeviin poliittisiin linjauksiin.

Vaikka yritys on kova ja päätöksiä, aloitteita ja kaikenlaisia näennäistoimia on tehty, EU junnaa paikallaan. Poliittisesti ja taloudellisesti. Politiikassa geopoliittisen kääpiön rooliin on jo vuosikymmenten varrella saanut tottua, mutta taloudellisen pohjan mureneminen päivä päivältä on talousintegraation airueelle täysin uutta. Me sentään olimme maailman suurin vapaakauppa-alue, jonka sosiaalista mallia muualla jopa kadehdittiin. Nyt jäljellä ovat henkiset rauniot. Tilanne on päivä päivältä surkeampi.

Kuten EU-asioissa yleensä, todellinen vastuu ei ole unionin instituutioilla vaan EU-maiden hallituksilla. Yhteisön mohikaanit komissio ja Euroopan parlamentti ovat mahdottoman tehtävän edessä. Ne yrittävät rakentaa koko Euroopalle parempaa tulevaisuutta, toisin kuin kansalliset poliitikot valtaosassa EU-maita. He tuijottavat vain lyhytnäköisesti omaa kansallista etua. Vaikuttaa siltä, etteivät hallitukset poliittisen suosion menettämisen pelossa uskalla tehdä mitään, vaan jahkaavat ja jahkaavat ja odottavat pelastajaa Euroopan ulkopuolelta.

Muusta maailmasta ei kuitenkaan ole Euroopan auttajaksi. Politiikassa mikään ei ole varmaa eikä itsestäänselvää, mistä olemme saaneet viime päivinä jälleen karvaan muistutuksen. Lienee kuitenkin enemmän kuin todennäköistä olettaa, etteivät globaalit kumppanimme jatkossa ole ainakaan halukkaampia ratkaisemaan Euroopan ongelmia. Ja uskokoon ken haluaa, Brexit on Euroopalle paljon merkittävämpi asia kuin vaalitulokset USA:ssa. Jos EU on hyvin johdettu ja yhtenäinen, ei ole väliä, vaikka Setä-Samulia luotsaisi Aku Ankka. Mutta yksi meiltä puuttuu ja sen mukana kaikki: yhteinen tahto.

Erityisen huolestuttava tilanne on Suomen osalta. Suomi on pieni maa Euroopan reunamilla eikä muuksi muutu. Suomen EU-politiikan pitkä linja on vuosikymmenet kiteytynyt yhteen kantavaan ajatukseen: Suomi edistää parhaiten kansallisia etujaan olemalla aktiivinen toimija unionin kaikilla politiikkalohkoilla ja hoitamalla omat asiansa niin hyvin kuin se haluaa muidenkin hoitavan omansa. Tämä pätee niin talouteen kuin ulkosuhteisiinkin.

Suomen hallituksen EU-ote on kuitenkin herpaantumassa. Todellisia EU-asiat syvällisesti ymmärtäviä ja riittävän kokeneita päättäjiä ei hallituksessa ole enää kuin yksi, Olli Rehn, ja hänkin tekee lähtöä keskuspankkiiriksi. Erityisen suuri menetys hallitukselle oli Alexander Stubbin siirtyminen eduskuntaan ja jääminen pois suomalaisen EU-politiikan ytimestä. Nimenomaan Suomessa pitäisi EU-politiikkaan satsata ja käytössä olla kansakunnan parhaat voimat.

Emme voi valita, olemmeko osa Eurooppaa vai ei. Suomi elää Euroopasta. Osana EU:ta ja avoimena yhteiskuntana olemme helposti haavoittuvia. Meillä menee lujaa, kun maailmalla menee lujaa. Ja me kärsimme ensimmäisenä, kun jotkut mokaavat ja synnyttävät kriisin – oli se luonteeltaan millainen tahansa.

Euroopassa ei ole yhtään valtiota, jonka tulevaisuus ei olennaisesti olisi riippuvainen eurooppalaisten kumppaneiden kehityksestä. EU:n suurvallat eivät vain tunnu tätä käsittävän. Toisaalta pieni jäsenvaltio ei voi käyttäytyä suurvallan tavoin, vaikka kuinka perussopimuksissa vannottaisiin jäsenvaltioiden tasavertaisuuden nimiin. Suuri voi vielä ainakin jonkun aikaa öykkäröidä, ehkä jopa saada tahtonsa läpi. Pienen pullistelu on useimmiten pelkästään surkuhupaisaa ja kääntyy helposti itseään vastaan.

Nykyinen komissio ei ole pienen ja heikon ystävä. Vaikka puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin tausta on lilliputtimaa-Luxemburgissa, hän on reaalipoliitikko isolla ärrällä. Junckerin Euroopassa asioiden eteenpäinviemiseksi tarvitaan kaksi puhelua; toinen Berliiniin ja toinen Pariisiin. Jos hän on oikein hövelillä päällä, saattaa puhelin soida Roomassakin. Madrid, Varsova ja totaalisesti paitsioon jo ajautunut Lontoo saavat tottua sivustakatsojan rooliin.

Tällaisena aikana Suomi ei voi jäädä passiivisena seurailemaan maailman menoa ja palata kansainvälisen politiikan ajopuuksi. On oltava aloitteellinen, katsottava riittävän pitkälle tulevaisuuteen ja rakennettava suhteita kaikkiin suuntiin. On oltava rohkea, mutta samalla rakentava. Ja ennen kaikkea on hoidettava oma pesä kuntoon.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Piia-Noora Kauppi
Piia-Noora Kauppi on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.

Leave a Comment