Sotilaallinen liittoutumattomuus vie harmaalle vyöhykkeelle

Suomen ja Ruotsin pääministerit Juha Sipilä ja Stefan Löfven julkaisivat muutama viikko sitten harvinaisen yhteiskirjoituksen, jossa he sanoivat pitävänsä maailman tapahtumien tämänhetkistä kehitystä vakavimpana uhkana Euroopan turvallisuudelle sitten kylmän sodan. Pääministerit kirjoittivat, että maidemme välinen puolustusyhteistyö tulee syvenemään. Tämä on todella tärkeä linjaus.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt kirjoituksen Nato-osuus. Sipilä ja Löfven kirjoittavat: ”Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus on hyvin uskottavaa. Emme usko äkkikäännöksiin turvallisuuspolitiikassa.” Tähän kohtaan on syytä lisätä muutama huomio. Molemmissa maissa kun parhaillaan valmistellaan Nato-selvitystä.

Se, että Naton hyödyistä ja haitoista puhutaan, ei tarkoita äkkinäistä tai minkään muunkaan laista käännöstä. Päinvastoin, Suomi ja Ruotsi ovat vuosikymmeniä suuntautuneet kohti läntistä integraatiota. Ruotsi on hoitanut asiaa EU:n lisäksi tiiviillä kahdenvälisillä suhteilla Yhdysvaltojen kanssa. Suomi on ollut hankalammassa välissä, mutta sekin on kuitenkin edennyt, vaikkakin pienin askelin. Molemmat maat ovat tällä hetkellä Naton erityiskumppanimaita. Nyt kun vielä tiivistämämme omaa kahdenvälistä puolustusyhteistyötämme, olisi yhteinen jäsenhakemus ainoastaan luonnollinen jatkumo kehitykselle.

Toinen huomioin arvoinen seikka on, että Suomi ja Ruotsi eivät todellisuudessa enää ole ”sotilaallisesti liittoutumattomia”. Kumpikaan ei kuulu sotilasliittoon, mutta me kuulumme Euroopan unioniin ja olemme osa sen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Meitä myös sitovat EU:n perussopimuksen ns. turvatakuut, jotka Pariisin marraskuisten terrori-iskujen jälkeen aktivoitiin ensimmäistä kertaa koskaan.

Turvatakuulausekkeen mukaan yhden jäsenmaan joutuessa aseellisen hyökkäyksen kohteeksi muut jäsenmaat ovat velvoitettuja auttamaan sitä kaikin käytettävissään olevin keinoin. Suomen lainsäädäntö estää tällä hetkellä aseellisen avun antamisen muille maille, mutta tätä ollaan parhaillaan muuttamassa.

Kummankaan maan ei tule roikkua epämääräisessä sotilaallisen liittoutumattomuuden käsitteessä, koska se ei ensinnäkään pidä paikkaansa. Toiseksi sellainen olisi omiaan tarpeettomasti rajaamaan omaa liikkumatilaamme. Nato-jäsenyyden on nyt ja tulevaisuudessa oltava tosiasiassa valittavissa olevien vaihtoehtojen joukossa, ja tämä pitää myös sanoa ääneen. Oma-aloitteinen itsesensurointi on tie harmaalle vyöhykkeelle, eikä sille tielle pidä lähteä.

Suomessa jäsenyyden kannattajat ovat pysyneet toistaiseksi selvästi vähemmistönä. Ruotsissa Naton kannatus on laajempaa, ja koko porvariblokki on siellä asettunut jäsenyyden kannalle. Pelko siitä, että Ruotsi jättää hakemuksensa Suomelta kysymättä, kuten kävi EU-jäsenyyden kanssa, ei ole täysin aiheeton.

Tiivistyvän puolustusyhteistyön kannalta olisi ainoastaan loogista, että Nato-selvityksemmekin tehtäisiin mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä. Tähän on ollut haluja sekä Suomen että Ruotsin eduskunnassa. Tärkeää olisi myös, ettei loppupäätelmiä linjattaisi ennen selvitysten valmistumista. Hyödyt ja haitat pitää arvioida objektiivisesti. Kun johtopäätöksiä aikanaan tehdään, on muistettava, että nykytilan säilyttäminen merkitsee vapaaehtoista jättäytymistä ilman Naton tuomaa turvaa. Myös se on valinta, joka vaatii perustelut ja analyysin seurauksista.

Itämeren turvallisuustilanne on heikentynyt nopeasti ja maailma ympärillämme muuttunut ennennäkemättömällä vauhdilla. Tarvitsemme Nato-selvityksen, joka arvioi puolueettomasti kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Tämä ei meitä vielä Natoon vie eikä käännä kurssiamme minnekään. Suomen pitää kuitenkin seurata tarkasti Ruotsin kehitystä, sillä viime kädessä Ruotsi tekee puolustusratkaisunsa yksin –aivan kuten Suomikin. Meidän ei pidä antaa itsemme joutua yllätetyiksi.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jaana Pelkonen
Jaana Pelkonen on kansanedustaja (kok.).

Leave a Comment