SDP voi jatkaa Suomen johtavana menneisyyspuolueena

SDP:llä on tulevan puheenjohtajavaalin myötä mahdollisuus asemoida itsensä takaisin kansainvälisesti orientoituneeksi, uuden työn ja tulonjaon problematiikkaan pureutuvaksi tulevaisuuspuolueeksi tai takertua konservatiivisuuteen ja menneen teollisuuden kaihoon.

Tältä SDP:n tulevan puheenjohtajavaalin asetelmat näyttävät ulkopuolisen silmin tarkasteltuna.

Oululaisen kansanedustajan Tytti Tuppuraisen mukaan lähtö puheenjohtajakisaan tarkoittaa sitä, että puheenjohtajavaalissa tarvitaan todennäköisesti toinen kierros – ja silloin ratkaisee, kenen taakse enemmistö toiselta kierrokselta pudonneen ehdokkaan äänistä siirtyy.

Istuva puheenjohtaja Antti Rinne on ennakkosuosikki, mutta ennakkosuosikin asema on aina kiusallinen. Jos puheenjohtaja ei ole kyennyt riittävästi täyttämään asetettuja odotuksia, kenttä on tyly ja puheenjohtaja vaihtuu.

Suurten puolueiden puheenjohtajavaaleissa ehdokkaiden tavaksi on tullut toistaa, että kyseessä ei ole linjavaali. Joka kerta väite on osoittautunut ennemmin tai myöhemmin paikkansapitämättömäksi. Ennakkosuosikkien ja istuvien puheenjohtajien etu on luoda kuva, että kyse olisi vain persoonista. Se on toisaalta puolueen yhtenäisyyden suojelua. Toisaalta sillä pyritään estämään, ettei omasta linjasta löytyisi sellaisia heikkoja liitoksia, joita haastajat pääsisivät äänestäjien silmissä nakertamaan.

Kyse on ennen kaikkea siitä, onko linjaa vai ei. Onko tulevalla puheenjohtajalla olemassa sellaista tulevaisuuden visiota ja strategiaa, johon ihmiset pystyisivät luottamaan ja tukeutumaan?

Uudistuskyvyttömyyttä

SDP:n istuva puheenjohtaja Antti Rinne on onnistunut palauttamaan SDP:n kannatuksen sille tasolle, missä se on totuttu näkemään: yli 20 prosenttiin. Epäsuositun ja kompuroivan pääministerin ja hallituksen oloissa se ei kuitenkaan ole kovin kummoinen saavutus. SDP:n jäsenet odottavat enemmän.

Osa SDP:n jäsenistä on pettyneitä myös Rinteen kykyyn uudistaa puoluetta ja tuoda sitä uudelle vuosituhannelle. Visio ei ole kirkas. Rinteestä on piirtynyt kuva vanhan maailman puolustajana; sellaisen vanhan maailman puolustajana, jossa raskas teollisuus tuo Suomeen viennin kautta rahavirtoja ja niillä kustannetaan ihmisille tasapuoliset, hyvät julkiset palvelut.

Kaipuuta tuohon vanhaan hyvään aikaan on muissakin puolueissa. Se vetoaa pienissä kaupungeissa. Se vetoaa vanhempaan ikäpolveen, joka kasvoi suljetussa Suomessa, jossa globaali kilpailu ei ollut uhka eikä mahdollisuus. Se vetoaa suurimmassa osassa maata, mutta ei dynaamisimmissa kasvukeskuksissa, joissa ratkaistaan sekä ykköspuolueen asema että Suomen tulevaisuuden menestys tai menestymättömyys.

Tämä sukupolvikokemusten ero näkyy SDP:n puheenjohtajaehdokkaiden kohdalla poikkeuksellisen kirkkaasti. Sekä Tytti Tuppurainen että toinen haastaja, kansanedustaja Timo Harakka, ovat (jälkimmäisen iästä huolimatta) eri tavalla avoimen ja kansainvälisen tulevaisuuden yhteiskunnan kasvatteja ja puolestapuhujia kuin Rinne.

Nähdäänkö kansainvälistyminen ja kilpailu mahdollisuutena vai uhkana? Nähdäänkö eurooppalainen yhdentyminen prosessina, jota pitää aktiivisesti viedä eteenpäin vai johon suhtautua kansallisen itsekkäästi?

Mitä on nykyaikainen työväki?

SDP:n ongelmana on kokoomuksen ja keskustan ohella ollut sopeutuminen digitaalisen, urbaanin yhteiskunnan todellisuuden määrittämään politiikkaan. Se on oikeastaan ollut koko Suomen ongelma.

Olennainen on kysymys työstä, yrittäjyydestä, tulonjaosta ja suhtautumisesta markkinatalouteen. Alati robotisoituvassa ja digitalisoituvassa maailmassa, jossa tekoäly kykenee ottamaan vastatakseen vaativampiakin suunnitteluprosesseja, joihin aiemmin tarvittiin ihmisaivot, työ muuttaa muotoaan. Työ ei enää ole jokaisen ihmisen arkea määrittävä selväpiirteinen kokonaisuus, jossa on työnantaja ja joukko työntekijöitä. Se on pirstoutunutta, projektiluontoista, palveluistuvaa. Silloin myös työn merkitys toimeentulon lähteenä ja yhteiskunnan turvaverkot toimeentulolle muuttavat muotoaan. Silloin pitäisi löytyä myös vastaus kysymykseen: “Mihin suuntaan?”. Informaation omistamisesta tulee tuotantovälineitä keskeisempi kysymys omistamisen hedelmien jaossa. Työpaikkoja syntyy palveluihin, jos niiden annetaan syntyä, ja jos uusien pienten yritysten annetaan syntyä.

Kyse on tulevaisuuden työn maailman ja vanhassa kiinni pitämisen ristiriidasta.

Mielikuvien tasolla Antti Rinne edustaa tässä auttamatta takertumista vanhaan maailmaan. Yritykset tuoda puolueeseen uudistusvoimaa eivät ole uskottavasti tulleet yleisön nähtäville.

Rinne on silti vahvoilla

Timo Harakalla on hyvä poliittinen hajuaisti sen suhteen, mihin yhteiskunta on matkalla, ja minkälaisia odotuksia ihmisillä on tulevaisuudessa. Hän ei ulkopuolelta tulleena tulokkaana ole kuitenkaan vielä juurtunut SDP:n organisaatioon. Hän saa nuorekkaamman demaripolven innostumaan, mutta moni näkisi hänet riskinä puoluejohtajana: liian ulkopuolisena, liian yksinäisenä sutena, liian vähän ohjailtavissa. Poliittisissa valinnoissa on taipumuksena välttää riskejä.

Tytti Tuppurainen on kaivattu kansainvälisesti orientoitunut nuorekas naisehdokas. Hän edustaa nykyaikaista sosialidemokratiaa, jossa sosiaaliseen markkinatalouteen ja globalisaatioon suhtaudutaan avoimesti. Hänen rasitteenaan on kuitenkin mielikuva uudesta Jutta Urpilaisesta. SDP:ssä ei pidetty siitä, miten Urpilainen aikoinaan omaksui valtiovarainministeriön narratiivin tarpeellisista leikkauksista ja työntekijöiden etuisuuksiin kajoavista rakenteellisista uudistuksista. Sen nähtiin olevan sosiaalidemokratian edunvalvontaroolia vastaan. Urpilainen hylkäsi Hakaniemen. Tämä rasittaa edelleen monia.

Lopulta puheenjohtajavaalissa ei ole kyse pelkästään siitä, kenen kannalla puoluekokousedustajat ovat, vaan myös siitä, ketä vastaan he ovat. Junttaamisyritykset ja ikävät temput ovat lopulta ne, jotka saattavat kisan ratkaista yllättävällä tavalla.

Antti Lindtmanin syrjäyttäminen puheenjohtajaehdokkuudesta paljastamalla Lindtmanin eduskunnan puhemiehistölle toimittamien puhujalistojen käytäntö jätti pettymyksen maun monen Lindtmania puheenjohtajaksi kannattaneen demarin suuhun.

Nykyaikainen poliittinen äänestäjä ei ole enää ohjailtavissa oli sitten kyse puoluekokouksista tai valtakunnallisista vaaleista. Se on nähty viime vuosina kouriintuntuvasti. Kaikki junttaamisyritykset ja likaiset temput tuppaavat tulemaan niiden käyttäjää vastaan menetettyinä ääninä.

Rinne on vahvoilla. Virheet ratkaisevat.

Rinne on poliittisesti kova luu. Häneen luotetaan taitavana johtajana ja sivistyneesti käyttäytyvänä herrasmiehenä. Hän on edelleen varma, turvallinen ja tuttu valinta, mikä saattaa riittää SDP:n ykköspaikkaan seuraavissa eduskuntavaaleissa, mutta hän ei innosta.

SDP:llä on dilemma. Valitsemalla uudelleen turvallisen Rinteen, SDP voi yrittää jatkaa määrätietoista etenemistä kohti mahdollista ykköspaikkaa vanhoilla resepteillä. Puolueen uudistuminen tälle vuosituhannelle lykkääntynee hieman tulevaisuuteen, kunnes uuden polven demarit pääsevät muokkaamaan tulevaisuuden agendaa.

Puheenjohtajakisa vahvistaisi Rinteen asemaa. Toisaalta se olisi äänestäjän näkökulmasta latistava: SDP:llä ei ole mitään uutta tarjottavaa. Epäilen, että äänestäjätkään eivät luota, että SDP:n jatkaminen Suomen johtavana menneisyyspuolueena riittäisi vaalivoittoon vuonna 2019.

Siksi Rinteenkin on väistämättä terästettävä otettaan ja yritettävä luoda nahkansa uudistavana voimana. Haasteena on se, että tämä temppu pitäisi tehdä vieläpä ulospäin uskottavalla tavalla.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Sami Metelinen

Sami Metelinen on Verkkouutisten toimittaja.


Leave a Comment