Raimo Sailas oli oikeassa

Kysyin kerran Raimo Sailasta haastatellessani, mikä on kuntien tärkein tehtävä. Valtiosihteeri vastasi: pitää huolta infrasta. Että tiet ovat siis kunnossa ja viemärit toimivat.

Tuosta tapaamisestamme on kulunut aikaa vajaat kymmenen vuotta. Silloin agendalla olivat hoitohenkilöstön kuormittunut työtilanne ja hyvinvointipalveluiden laatu. Siitä tuli koko kansan asia. Juuri sen takia valtiosihteeri halusi provosoida, huomauttaa siitä, että on tässä yhteiskunnassa muitakin elintärkeitä kysymyksiä kuin sinänsä tärkeät palvelut.

Tämä tuokio palasi muistiin, kun liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner esitteli valtavaa uudistusta liikennepolitiikkaan. Valtion väyläomaisuus yhtiöitettäisiin omaan valtionyhtiöön ja teiden käytöstä ryhdyttäisiin perimään maksua.  Samalla tarkoitus olisi konseptoida erilaisia palvelupaketteja, jossa tienkäyttäjä voisi valita haluamansa. Skenaarioita on piirretty siitä, kuinka auton hankinta ja liikennöinti paketoitaisiin vähän niin kuin tehdään puhelinten kanssa: kukin valitsee itselleen kukkaroon ja käyttöön sopivan kokonaisuuden.

Ennen kuin mennään monta askelta eteenpäin, on syytä palata kysymykseen, miksi tämä kaikki tehdään tai ainakin suunnitellaan tehtävän. Vastaus on raha. Valtio ei nykyisellä tulovirralla ja tehdyillä arvovalinnoilla kykene pitämään tarpeeksi huolta Raimo Sailaksenkin mainitsemasta infrasta.  Erilaisten arvioiden mukaan teiden korjaamisessa piilee 2,5 miljardin euron velka. Kuntien kiinteistössä korjausvelan arvioidaan muuten olevan peräti viisi miljardia euroa.

Kun paineita on sekä julkisen talouden tasapainottamisessa että teiden kunnostamisessa, on löydettävä ratkaisu. Vastauksena on infrahankkeiden siirtäminen pois budjettitalouden piiristä erilliseen valtionyhtiöön. Tällöin käy niin, että laskennallisesti EU:n vaatimiin vakauskriteereihin, julkisen talouden alijäämä ja velan suhde bkt:hen, kohdistuu vähemmän paineita.  Totta kai laskun maksaa lopulta käyttäjä, autollinen veronmaksaja maksaessaan uutta veroluonteista tiemaksua.

Bernerin esittelemä visio on eräänlainen digitaaliajan tiemaksu. Euroopassahan varsin yleistä on, että autoilija maksaa moottoriteillä maksuja. Rahat kanavoidaan liikenteeseen. Sinällään aivan toimivia ratkaisuja.  Suomen malli on monimutkaisempi ja kunnianhimoisempi. Samalla kun teistä joudutaan maksamaan, palvelupaketeilla pyritään uudistamaan autokantaa ja tekemään siitä ympäristöystävällisempi. On myös luvattu, että autoveroa voitaisiin merkittävästi alentaa.

Voi olla, että tästä rohkeasta visiosta tulee toimiva. Mutta luomalla monenlaisia poikkeuksia maksuihin, mallia voi olla poliittisesti mahdoton toteuttaa. Sen kun pitäisi lopulta olla sosiaalisesti oikeudenmukainen, harvaan asutuille seuduille reilu, ammatikseen ajaville kohtuullinen ja niin edelleen.

Iiro Viinasen valtiovarainministeriö innovoi lama-Suomessa 25 vuotta sitten ajoneuvoveron. Siis se tarralappu, jota isät kirosivat pyyhkiessään lumia tuulilasista. Veron piti olla väliaikainen, mutta siitä tuli pysyvä.  Nykyään ajoneuvovero on porrastettu auton päästöjen mukaan.

Yhtä kaikki, valtiolla oli lama-Suomessa tarve saada lisätuloja. Tarve on jäänyt ja pitkän taantuman aikana vahvistunut. Sitä pyritään luovalla tavalla ratkaisemaan niin, että syntyisi uutta bisnestä ja ajattelua. Mielenkiintoinen skenaario, joka ei poista sitä tosiasiaa, että Suomi syö enemmän kuin tienaa.

 

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Alberto Claramunt
Päätoimittaja

Nykypäivän ja Verkkouutisten päätoimittaja.


Leave a Comment