Pystyykö tavallinen kansalainen pyrkimään eduskuntaan?

Vaalirahoituksessa ei sinänsä ole mitään epärehellistä saati sitten rikollista. Rahallinen tuki politiikkaan on osa normaalia länsimaista demokratiaa: kansalainen tai muut tahot voivat tukea haluamiaan aatteita, puolueita ja ehdokkaita. Kysymys on siitä, että minkälaiset pelisäännöt on ja kuinka avointa ja läpinäkyvää vaalirahoituksesta saadaan. Vaikka parannusta on paljon niin sanotun vaalirahakohun jälkeen tapahtunut lainsäädännössä ja käytännöissä, niin riittävän avointa ei lainsäädäntö tältä osin vielä ole.

Vaalirahoituslain uudistamista koskevan lakialoitteeni on allekirjoittanut 34 kansanedustajaa kuudesta eri eduskuntaryhmästä. Lakialoitteen perusteella kaikkiin yleisiin vaaleihin asetettaisiin niin sanottu kampanjakatto. Tämä tarkoittaa, ettei menestystä voi ostaa vaan rahankäytöllä olisi olemassa selkeät rajat. Ennakkoilmoituksesta tulisi pakollinen myös ehdokkaalle itselleen. Hallituksen aiemman esityksen mukaiset päivitykset ehdokkaan vaalirahoituksesta annettuun lakiin olivat perusteltuja muutoksia. Puoluetuen eli puoluelain nojalla maksettavan valtionavustuksen käytön valvontaa siirrettiin Valtiontalouden tarkastusvirastolle, mikä oli selkeä parannus ja resurssien uudelleenkohdentaminen. Lisäksi tarvitaan ehdokkaan vaalirahoituksesta annettuun lakiin parannuksia, jotta yksittäisen ehdokkaan tai yksittäistä ehdokasta tukevien tahojen resurssien joustava käyttö ei hämärtäisi kansalaisten silmissä demokratian perusperiaatteita ja vaikuttaisi liikaa vaalien tuloksiin.

Poliittisen sanoman pitäisi aina olla taloudellisten resurssien ja muiden käytettävissä olevien varojen painoarvoa suurempi. Tällä hetkellä esimerkiksi vaalirahoituksen ennakkoilmoitus on vapaaehtoinen eikä vaalirahoituksen kampanjakattoa ole asetettu muilta osin kuin yksittäisten tukijoiden kohdalla. Yksittäisiä tukijoita voi kuitenkin olla niin paljon, että vaalikampanjan kokonaiskulut voivat kasvaa jopa yli 100 000 euron. Tällaiset summat ovat omiaan hämärtämään kansalaisten käsitystä demokratiasta. Raha on saanut sellaisen vallan, että se on jo uhka demokratialle. Pystyykö normaali kansalainen enää edes pyrkimään eduskuntaan? Tämä huoli minulle on usein esitetty.

Jotta kaikilla olisi tasaveroiset mahdollisuudet menestyä vaaleissa, on tämä kilpavarustelu saatava jollakin tavalla pysäytettyä. Olenkin iloinen siitä, että kuudesta eri eduskuntaryhmästä on tullut tukea tälle aloitteelle. Tuntuu siltä, että yhtenäinen näkemys on, että asialle on tehtävä jotain, mutta niin kuin niin monessa kysymyksessä, nyt olisi vain aika sitten tehdä jotain. Tämän lakialoitteen tekeminen tuli itselleni mieleen, kun kävin keväällä Yhdysvalloissa, ja siellä kysyin kongressiedustajalta eli paikalliselta kansanedustajalta, että kuinkas paljon teillä tarvitaan siihen, että pääsee Yhdysvaltain kongressiin. Hän hymyili ja vastasi, että miljoona dollaria pitää olla taskussa, muuten ei kannata edes lähteä. Siinä kalpeni oma 37 000 euron vaalibudjettini Uudenmaan vaalipiirissä. En ole synnitön siinä suhteessa, ettenkö itsekin olisi käyttänyt rahaa, mutta yritän päästä synneistä eroon sillä, että eduskunta yhdessä säätäisi lain, jotta näin paljon rahaa ei sinänsä tarvitsisi käyttää.

Lakialoitteessani ehdotetaan, että vaalikampanjoiden kokonaisrahoitukselle asetetaan selkeä ja perusteltu yläraja eli niin kutsuttu kampanjakatto.  Lakiehdotuksessa vaalirahoituksen yläraja olisi kuntavaaleissa 7 500 euroa, maakuntavaaleissa 15 000 euroa, eduskuntavaaleissa 30 000 euroa ja europarlamenttivaaleissa 60 000 euroa. Samalla ehdokkaan vaalirahoituksen ennakkoilmoituksesta tehtäisiin pakollinen.

Tietysti ensimmäinen kritiikki on tähän se, että erilaiset vaalipiirit, erilaiset kulurakenteet — voidaanko laittaa sama kampanjakatto kaikkiin vaalipiireihin? Nähdäkseni voi, koska silloin kaikki ovat samalla viivalla. Eroa ei silloin tule ei ehdokkaiden kohdalla sen kyseisen vaalipiirin sisällä. Toinen kritiikki on se, että eikö rahalla silloin tuntematon ehdokas voi tavallaan ostaa tunnettavuutta ja sillä tavalla tehdä pelistä reilumman verrattuna siihen henkilöön, joka on valmiiksi tunnettu. Uskallan väittää, että nykytilanne hyödyttää jo valmiiksi varakkaita, valmiiksi kuuluisia ja istuvia kansanedustajia eli niitä, joilla jo valmiiksi on nimeä ja rahaa. En itse usko, että on kovin montaa sellaista tapausta, joilla ei olisi ollut nimeä mutta rahaa löytyi ja rahalla sitten pystyi tasoittamaan tilannetta.

Olen ilahtunut siitä, että Kamppailu vallasta ‑kirjan kirjoittaneet tutkijat Erkka Railo, Mari K. Niemi, Sini Ruohonen ja Ville Pitkänen kirjassaan kannattavat euromääräistä ehdokaskohtaista kampanjakattoa. Tälle kampanjakatolle nähdäkseni löytyy sekä eduskunnasta että tutkijoiden keskuudesta ja varsinkin kansan keskuudesta hyvin vahva tuki. Niin kuin on niin moni asia Suomessa tänä päivänä: tarvittaisiin vain se viimeinen silaus eli yhteinen päätös. Kuten ministeri Lauri Tarasti on sanonut, sinänsähän lainsäädännöstä koskaan ei saa täysin aukotonta. Aina jää varaa sille, että ihminen voi olla epärehellinen ja toimia väärin, vaikka laki olisi kuinka hyvä ja käytännöt kuinka hyviä. Viime kädessä kyse on siitä, pyrkivätkö poliitikot ja heidän taustajoukkonsa perisuomalaiseen rehellisyyteen.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Simon Elo
Perussuomalaisten kansanedustaja, espoolainen kaupunginvaltuutettu ja parantumaton videopelaaja.

Leave a Comment