Putin käyttää lännen heikkoutta hyväkseen

Vuonna 1453 Konstantinopolin ollessa kuolinkouristuksissaan vihollisten edetessä keisari päätti käyttää isoa valttikorttiaan. Kaupungin muurien päällä kuljetettiin näyttävästi kaikkein pyhimpiä uskonnollisia ikoneita. Toiveena oli, että viholliset lamaantuisivat niiden suuren voimallisuuden edessä.

600-vuotta myöhemmin lännessä arvoista puhuminen on hieman samassa roolissa. Maailman myrskyjen keskellä korostetaan läntisiä arvoja ja yhtenäisyyttä niiden takana. Läntisten arvojen tenhovoima ei ole kuitenkaan samalla tasolla kuin kylmän sodan aikana tai 90-luvulla historian lopun aikakaudella. Arvokorostus peittää alleen voimattomuutta ja ponnettomuutta. Samalla pidetään liian mahdottomana vaihtoehtoisten mallien leviämistä. Mutta esimerkiksi Venäjä on kehittänyt oman mallinsa, jolla on kysyntää myös lännessä.

Euroopan Unionilla oli vielä muutama vuosi sitten runsaasti mallikkuudesta kumpuavaa valtaa. EU muodosti omasta mielestään esimerkillisen vaihtoehdon ympäristönsä valtioille. Nyt Venäjän normatiivinen valta perustuu osittain läntisen ja myös EUn ilmentämän “hapatuksen” politisoimiselle ja vastustamiselle. Liberaalien arvojen nähdään olevan ristiriidassa ”luonnollisemman” yhteiskunnallisen elämän kanssa. Opposition tukahduttaminen, homojen syrjiminen, perhearvojen korostaminen, puhe kristinuskon suojaamisesta ja hypermaskuliinisen johtajuuden korostus ovat Venäjän markkinoimia sisältöjä. Ne resonoivat laajalti myös liike-energiaansa menettäneessä lännessä, jossa vapausihanteita ja yhteisiä instituutioita ei paikoin nähdä muuta kuin uhkana omalla kansalliselle ominaislaatuisuudelle. Läntinen ideologia yhdistyy helposti myös yhtenäiskulttuuria “nakertavaan” monikulttuurisuuteen ja liian kylmänä pidettyyn uusliberalistiseen versioon globalisaatiosta.

Venäjällä on tarjottavana normatiivisia yhtymäkohtia sekä poliittisen kentän vasemmalle että oikealle. Konservatiivinen paternalismi yhdistettynä korruptiiviseen suhteeseen totuuteen ja rahaan saattaa tuntua vaihtoehdolta myös koska se vastustaa lännessä vallassa olleita piirejä, joihin on kyllästytty. Venäjästä pidetään ja sen puolesta trollataan vähän kuin kiusallaan.

Vladimir Putinin Venäjällä korruptiota ei pidetä suurena paheena. Se on yhä enemmän osa valtion ideologista sisältöä ja normatiivista valtaa. Korruptioverkostot muodostavat hyöty- mutta myös huoltosuhteita. Korruption muodot ovat versioita aikaisemmasta Venäjällä vallinneesta paternalismista. Poliittinen auktoriteetti perustuu kykyyn jakaa hyötyjä, joiden verkostot linkittyvät Putinin ympärille muodostuneeseen valtiokulttiin.

Putinin käsitetään kehollistavan Venäjän kansallista intressiä. Verkostojen kautta myös paikallinen tai ulkomailla tapahtuva korruptio voi saada ideologisemman merkityksensä. Tietyllä tavalla tämä on verrattavissa lännessä vaikuttavaan menestyksen poliittiseen teologiaan, jota esimerkiksi Donald Trump käyttää hyvin hyödykseen presidenttikampanjassaan. Venäjällä “siunatut” ihmiset toteuttavat omalla karismallaan, jotain mysteerinomaista käsitystä maastaan.

Kysymys ei ole ainoastaan taloudellisesta hyödystä vaan laajemmasta ideologisesta projektista. Valtio nähdään suurena ja mahtavana, mutta samaan aikaan myös haavoittuvana. Korruptiiviseen toimintaan osallistuminen on ikään kuin isänmaalisuutta, jossa valtiota suojellaan ongelmilta. Korruptiivisiin verkostoihin osallistumattomuus tulkitaan helposti epälojaalisuuden merkkinä. Venäjällä näin voi jäädä vaaralliseen poliittiseen paitsioon. Haluttomia ulkomaisia tahoja pidetään puolestaan helposti russofobisina. Kaupankäynti Venäjän strategisten yritysten kanssa ei useinkaan ole vain puhdasta bussiness’stä.

Korruptiivisen hunaja- ja porkkana politiikan epäonnistuminen saattaa johtaa aseellisen voiman käyttöön, kuten tapahtui Ukrainassa. Ukrainalaisten kansannousu eurooppalaisten arvojen puolesta herätti hätää Putinin hallinnossa, joka reagoi Krimin valtauksella ja sodan nostattamisella Itä-Ukrainassa. Ukrainan yritys erkaantua Venäjän tarjoamasta vaihtoehdosta toimi lähtölaukauksena myös yleisemmälle Venäjän uuden politiikan julkituomiselle. Putin ei enää piilottele. Hän näkee Venäjän kansallisen intressin olevan ristiriidassa naapurimaiden riippumattomuuden ja modernisaation kanssa. Naapurit ovat joko suhteellisen korruptiivisideologisessa asemassa tai sitten ongelmallisessa uhkasuhteessa Venäjään, johon vastataan lisäämällä sotilaallista painostusta. Kun tähän yhtälöön lisätään informaatiovaikuttaminen, on helppo ymmärtää, miksi Venäjän naapurimaissa puhutaan paljon hybridisodasta.

Venäjä oli viimeinen Eurooppalainen imperiumi, joka syöksyi kuiluun vuonna 1991. Putinin huomio, jonka mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli suuri tragedia, täytyy lukea tässä valossa. Imperialistisen projektin keskeinen ajatus on, ettei Venäjä voi menestyä nykyisessä tynkämuodossaan. Sen tulee imperiumin sydänalueena saada hyötyjä naapurustostaan. Venäjän etujen pitää olla naapureiden turvallisuuden keskeinen näkökulma. Tässä mielessä korruptiivinen suhde on odotusarvo, jolla myös naapurimaita “palkitaan”. EU ja Yhdysvallat epäonnistuivat Venäjän modernisaation tukemisessa. Se olisi ollut Venäjän todellinen kansallinen etu. Venäjä puolestaan onnistui osassa Eurooppaa tiettyjen poliittisten tahojen ja joidenkin maiden sitomisessa omiin verkostoihinsa. Tämän Putin kuvittelee olevan Venäjän kansallinen etu. Putinin Venäjän lännelle tarjoaman vaihtoehdon keskeisin heikkous on sen riippuvuus yhdestä henkilöstä ja epärealistisesta tulkinnasta Venäjän kansallisesta intressistä.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Mika Aaltola

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtaja.


Leave a Comment