Puolustuspoliittinen linja pitää – Suomi kuskin paikalle

Ruotsi marssi komeasti YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvan jäsenen postille. Aloittaa suoraan jopa sen hetkellisenä puheenjohtajana. Tämä on monella tapaa hatunnosto Ruotsille, mutta onko se sitä myös pohjoismaiselle ulkopolitiikalle?

Parhaillaan ruotsalaiset ovat koolla meidän Kultaranta-keskusteluja vastaavalla tavalla Sälenissä pohtimassa ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Tärkeää ja ajankohtaista meille kaikille varsinkin, kun Itämeren piirin turvallisuuspoliittinen tilanne nostaa pohjoismaisuutta vahvasti esille. Itämeri on Ukrainan ja Krimin tapahtumien myötä näyttämö, jossa idän ja lännen suhteiden jännittyneisyys on valitettavan selvästi esillä. Kaliningrad ja Gotlanti ovat vahvasti sävyttämässä kaikkea sitä mikä on nyt näyttämöllä. Pääministeri Löfven on juuri viitannut nousevien turvallisuusuhkien luonteeseen. Ei tietysti vain pohjoismaiseen tilanteeseen, vaan myös kaikkeen muuhun mm. yhä hurjempiin puheisiin jopa ydinaseista.

Ruotsi on parhaillaan keskeinen pelinrakentaja kaikissa polttavissa YK-tasoisissa kansainvälisen politiikan asioissa. Samalla he ovat avoimesti arvioimassa muutoksia oman politiikkansa muotoiluun. Ruotsissa joudutaan varautumaan kyberiuhkien ja hybridivaikuttamisen konkreettiseen haasteeseen, aivan kuten mekin Suomessa.  Puolustusratkaisuja rakennetaan uudelle pohjalle ja rahaa tarvitaan enemmän kuin ennen. Ehkäpä suhtautumista keskeisiin toimijoihin punnitaan myös turvaneuvostojäsenyyden valossa.

Pohjoismaat ovat tiivistäneet rivejään eri tasoilla. Yhteisesiintymiset Washingtonissa Valkoisessa talossa eivät ole vähämerkityksisiä. Yhteinen arvopohja on kokolailla selvä. Kukaan tuskin epäilee, etteikö pohjoismainen yhteiskuntamalli toteuta parhaiten universaaleja arvoja, kuten YK:n ihmisoikeusjulistusta tai Etyjin päätösasiakirjaa. Olennaisin muutos pohjoismaisessa kuviossa on kuitenkin Suomen ja Ruotsin tiivistynyt vuorovaikutus.

Kysymys kuuluu, ollaanko tulossa väliasemalle! Tarinalla on pitkä historiansa. Taloudellinen, poliittinen ja turvallisuuspoliittinen, niin ja tietysti kulttuurinen viitekehys. Pohjoismaisuus on tie kansainvälisen aseman vahvistamiseen ja vaikutusmahdollisuuksien kasvuun. Tarinalle on syytä kirjoittaa nykytilanteessa jatkumoa. Laskematta sen varaan, että Brexitin jälkeen Iso-Britannia tai Skotlanti tulisivat koputtamaan Pohjoismaiden Neuvoston ovelle.

Katseet kääntyvät Suomen ja Ruotsin suuntaan. Norjan, Tanskan ja Islannin ratkaisut ovat kaikkien tiedossa. Suomi on sodan jälkeen noudattanut menestyksellä ”wait and see”-politiikkaa; edennyt määrätietoisesti, mutta pienin askelin kohti länsimaista arvoyhteisöä. Pidän tätä järkevänä reseptinä.

Niin, enkä todellakaan aio sivuuttaa EU:n merkitystä. En edes ulko-ja turvallisuuspolitiikastamme puhuttaessa. Sillä EU:n rintamalla saattaa löytyä jopa varsin houkuttelevia näkymiä puolustuspolitiikan puolella, vaikka EU onkin luonteeltaan siviiliorganisaatio. Tässäkin on joka tapauksessa hyvä olla aktiivinen. Ajatus pyrkiä EU:n keskeisiin vaikuttamispaikkoihin, eli ytimiin, takaa Suomelle mahdollisuuden olla kokoaan suurempi. Samasta lähestymistavasta, joskin helpommasta, on kyse täällä Pohjolassa.

Oletan että Ruotsin uudet arviot ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan ja eritoten puolustuspolitiikkansa uudelleenmuotoilussa ovat omiaan avaamaan ovia nykyistä tiiviimmälle yhteistoiminnalle. Sen verran perinteinen asetelma voisi ehkä muuttua, että Suomi saisi hyvinkin vuorostaan istua kuskin paikalle.

 

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Ilkka Kanerva
Ilkka Kanerva on kansanedustaja (kok.).

Leave a Comment