Puolueilla on muuttumisen tarve ja pakko

Ranskan presidentinvaaleissa vanhat valtapuolueet jäivät jalkoihin. Keskustaoikeiston ehdokas kompastui korruptioepäilyihin, ja sosialistipuolue romahti väistyneen presidentin epäsuosioon. Arvioiden mukaan syntynyt poliittisten voimasuhteiden muutos iskee täydellä voimalla pian pidettävissä  parlamenttivaaleissa. On sangen todennäköistä, että valitun presidentin ympärille muodostetusta liikkeestä tulee maan johtava puolue.

Perinteisiin suurpuolueisiin kohdistuneet epäluulot ja tyytymättömyys ovat monissa muissakin maissa työntäneet niitä seinää vasten. Olisiko vastaavan kaltaisesta näkyvissä merkkejä myös Suomessa?

Siihen nähden, että suurimmat puolueemme ovat saaneet alkunsa toistasataa vuotta sitten, voidaan sanoa niiden osoittautuneen uudistumiskykyisiksi. Muutenhan ne olisivat lopahtaneet jo ajat sitten. 

Muutoskykyisin näistä “vanhoista” puolueista on mielestäni ollut Maalaisliitto-Keskusta, joka alkuperäisen kannattajarunkonsa – maatalousväestön – supistuessa on kyennyt luomaan nahkansa ennen muuta aluepolitiikan avulla ja pysyttelemään vahvana toisin kuin useimmat eurooppalaiset talonpoikaispuolueet.

Myös kommunistien poliittista perintöä kantava Vasemmistoliitto on muuttunut nuorekkaammaksi ja vihertävämmäksi joskin selvästi pienemmäksi poliittiseksi tekijäksi. Siinä missä sen edeltäjä SKDL vielä vuoden 1983 eduskuntavaaleissa sai 17,9 %:n ääniosuudellaan murskatappion, Vasemmistoliitto hyrisi tämän kevään kuntavaaleissa tyytyväisyyttään puolet pienempään kannatukseen.

Kokoomus nousi yli 20-vuotisen oppositioeristyksensä aikana yli 20 prosentin puolueeksi, jonka kannatusta sittemmin yhdellä tauolla 26 vuotta jatkunut hallitusvastuu on syönyt yllättävänkin vähän. Valtionhoitajan rooli kuitenkin rasittaa kokoomusta samoin kuin puolueeseen tarttunut ylimielisyyden leima.

Pahimmin menneisyyteen näyttää takertuneen takavuosien suurpuolue Sosialidemokraatit, jonka johdolla Suomi vietiin osaksi läntistä Eurooppaa, mutta joka sittemmin taantui ay-johtoiseksi saavutettujen etujen vartijaksi. Muutosvalmius-ulottuvuudella tarkasteltuna SDP on vuosituhannen alkuvuosikymmenten konservatiivisin puolue.

Näille neljälle vanhalle puolueelle on sotien jälkeen ilmaantunut vain kaksi vakavaa haastajaa: SMP-Perussuomalaiset ja Vihreät. SMP veti puoleensa tyytymättömiä Keskustasta ja SKDL:sta, Perussuomalaiset lähinnä SDP:sta. Vihreät on saanut kannattajia laajalla kirjolla äärivasemmistosta kokoomukseen. Kumpikin “uusi puolue” on myös toistuvasti osallistunut hallitusvastuuseen ilman sanottavaa menestystä saati suurta poliittista saavutusta.

Puoluerekisteriin on viime vuosikymmeniä merkitty uusia puolueita suunnilleen samaa tahtia kuin sieltä on poistunut. Läpimurtoyritykset ovat tyrehtyneet uskottavuusvajeeseen. Politiikan henkilöityneessä maailmassa pula näyttäisi olevan enemmän vetovoimaisista johtajista kuin sisällöllisistä tavoitteista.

Vaikka vakiintuneet puolueet eivät meillä olisikaan niin syvässä kriisissä kuin jossain muualla, tähänastinen ei ole tae tulevaisuudesta. Kelottuminen näkyy niin jäsenkunnassa kuin toimintatavoissakin. Yksi avainkysymys on, mihin puolueet tarvitsevat jäseniä, ja mihin ihmiset tarvitsevat puoluejäsenyyttä.

Vielä tärkeämpi kysymys on, pyrkivätkö puolueet enenevässä määrin keskinäiseen vastakkainasetteluun vai yhtymäkohtien etsimiseen. Edellinen tuntuu nyt olevan vallalla konsensusvuosien jälkeen. Monipuoluedemokratiassa yhteistyökyvyttömyys uhkaa lamauttaa päätöksentekojärjestelmän. Huonosti käy siinä tapauksessa myös kädettömyyden tilaan ajautuvien puolueiden.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jussi Isotalo

Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri.


Leave a Comment