Populistien voitto kääntyy mahalaskuksi

Tasapainoisen yhteiskuntakehityksen puolesta puhujat ovat joutuneet ahtaalle. Läntisten demokratioiden vaalikampanjoita ja muuta poliittista keskustelua hallitsee kärsimättömyys. Monimutkaisiin ongelmiin halutaan nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja, vaikka sellaisia ei yleensä ole olemassa.

Nykyään on yleistä uskotella, että pääsyyt ongelmiimme ovat aina muualla kuin meissä. Että halpatyövoiman maat vievät tuotantomme, maahanmuuttajat sosiaalitukemme ja Euroopan Unioni itsenäisyytemme.

Ei syyllisten etsintä oman maan ulkopuolelta mikään suomalainen erityispiirre ole. Esimerkiksi Iso-Britannian kansalaisille on jo vuosikymmenet tarjoiltu tarinoita, joiden mukaan maan merkittävimmät ongelmat ovat peräisin Englannin kanaalin itäpuolelta.

Poliitikoilla, yritysjohtajilla ja etujärjestöillä oli vastustamaton kiusaus vierittää vastuu omista epäonnistumisistaan mantereen puolelle.

Propaganda on ollut valtioiden työkaluna maailman sivu. Väritetyn viestinnän teho on tunnettu ja tunnustettu eri puolilla maailmaa. Historia tuntee hallituksia, joihin on kuulunut varta vasten nimitetty propagandaministeri. Mutta tuskin koskaan aiemmin vääristellyn tai täysin sepitetyn informaation levittäminen on ollut yhtä helppoa ja tehokasta kuin nykyään. Niinkin voisi väittää, että takavuosina propagandistit joutuivat ponnistelemaan saadakseen sanomansa näyttämään uskottavalta. Enää sitä vaivaa ei nähdä. Täysin poskettomat valheet leviävät valtavalla vauhdilla, eikä niiden levittäjiä näytä juurikaan vaivaavan, jos heidän väitteensä osoitetaan vääriksi. Korjaavan tiedon jakaja tulee aina myöhässä.

Iso-Britannian kansanäänestyksen tulos – EU-eron kannattajien niukka voitto – jää historiaan valhepropagandan voittona. Jo äänestyksen jälkeisinä päivinä, brexit-humalan alkaessa haihtua, iski kammottava krapula. Monet eron puolesta “protestiksi eliitille” äänestäneet kertoivat katuvansa. Ja mikä tärkeintä: paljastui, että erokampanjaa johtaneilla ei ollut mitään käsitystä saati suunnitelmaa siitä miten ja millä ehdoin ero käytännössä toteutetaan. Johdonmukaista on, että äänestyksen hävinnyt pääministeri jättää paikkansa. Mutta voittaneen puolen johtajien karkuun luikkiminen on pelkästään raukkamaista. He näyttivät toteen, että populistin painajainen on joutuminen enemmistöön ja sen myötä vastuuseen.

Jos tapahtuneesta yrittäisi löytää jotain myönteistä, se ehkä nostaa löysien puheiden uskottavuuskynnystä muualla. Pieniä viitteitä tällaisesta nähtiin jo Espanjan parlamenttivaaleissa. Toivottavasti kriittisyys räyhäpopulismia kohtaan voimistuu myös Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

“Kun kansa saa vallan niin kuka sen saa”, kysyi Paavo Haavikko 1970-luvulla kirjoittamassaan Ratsumies-oopperan libretossa. Kysymys on nyt jopa ajankohtaisempi kuin neljä vuosikymmentä sitten. Kansanäänestyksiä vaaditaan ja myös järjestetään. Vastakkainasettelun kärjistäminen käy käden käänteessä. Läntisessä maailmassa sananvapaudesta on tullut jokamiehenoikeutta, mutta sananvastuu toteutuu heikosti.

Olen eri mieltä niiden kanssa, joiden mielestä tärkeitä asioita ei saisi jättää helposti harhaan johdettavien ihmisten päätettäväksi. Aidon demokratian edellytys on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Mutta en haluaisi olla päättämässä asioista, joihin minulla ei ole edellytyksiä tai haluakaan perehtyä riittävästi. Kannatan edustuksellista kansanvaltaa, jossa valitsemme edustajat päättämään puolestamme, ja joka säännöllisin välein tarjoaa mahdollisuuden vaihtaa heidät.

Kansanäänestystäkään ei kannata poissulkea. Sen mahdollisuus on hyvä olla olemassa, kunhan poliitikot eivät Iso-Britannian tavoin käytä sitä oman vastuunsa pakoiluun.  On turha syyttää kansaa tyhmyydestä niin kauan kuin politiikka ja media liehittelevät typeryyttä.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jussi Isotalo

Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri.


Leave a Comment