Populismin mahdoton anatomia

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jos joku olisi vuosi sitten väittänyt, että vuoden 2016 loppuun mennessä britit ovat äänestäneet itsensä ulos EU:sta ja USA:n uudeksi presidentiksi on valittu Donald Trump, niin tämä joku olisi todennäköisesti saanut hullun maineen. Toki, se riski että näinkin voisi käydä, oli varmasti läsnä jossain siellä takaraivon taaimmaisessa höpönassun pesässä. Mutta päällimmäinen ajatus oli kuitenkin se vanha tuttu: ei voi. Järjen tulisi voittaa kuitenkin.

Ei voittanut.

Nyt ovat edessämme parlamenttivaalit Hollannissa ja Saksassa sekä presidentinvaalit Ranskassa. Populistit ovat vilkkaasti vauhdissa näissäkin maissa. Ranskassa toisen polven rääväsuu Marine Le Pen on välillä kieppunut presidentinvaalien mielipidetiedustelujen kärjessä. Hän saattaa hyvinkin voittaa ainakin vaalien ensimmäisen kierroksen. Toisella kierroksella hän häviää. Koska järki voittaa, vai mitä?

Populismin vyöry Euroopan maissa on joka tapauksessa tosiasia. Puolassa ja Unkarissa poliittinen ilmapiiri on jo mennyt niin happamaksi että pelottaa. Keskeisiä oikeusvaltioperiaatteita uhmataan ylimmän valtionjohdon suostumuksella. Paluuta näiden maiden poliittiseen järjestelmään tekee ikään kuin keittiöoven kautta sellaisetkin kansanvallan vastaiset epä-arvot, joita heitettiin ulos paraatioven kautta 1989-90.

EU:sta onkin pikavauhtia tulossa arvojen ja epä-arvojen sekasikiö. Kuvaavaa oli, että Puola ainoana jäsenmaana vastusti entisen pääministerinsä Donald Tuskin uudelleenvalintaa EU:n presidentiksi. Mitähän maan johtava puolue – ironisesti kyllä nimeltään Laki ja oikeus – keksii seuraavaksi maansa maineen pilaamiseksi?

Myös pohjoismaissa populistit ovat nousseet vallankahvaan. On löytynyt poliittinen markkinarako, jossa vaikeisiin kysymyksiin tarjotaan pelkkiä yksinkertaisia vastauksia. Ei, ei ja vielä kerran ei. Varsinkin vaikeina aikoina tällaiselle helppoheikkipolitikoinnille ei pitäisi löytyä sijaa. Silti löytyy.

Ruotsissa on virinnyt keskustelua siitä, pitäisikö sikäläiset populistit, Ruotsidemokraatit, päästää sisään politiikan lämpiöön vai ei. Tähän asti kaikki perinteiset puolueet ovat karsastaneet yhteistyötä Jimmie Åkessonin kanssa kuin ruttoa. Maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja joutuikin varsin kovan kritiikin kohteeksi myös omiensa joukossa kun hänet tulkittiin tehneen ainutlaatuisen avauksen Ruotsidemokraattien suuntaan. Perimmäinen kysymys kuuluu: pitääkö populistipuolueet eristää vai integroida? Isolera eller integrera?

Suomessa pienoisjytkyn saanut SMP otettiin mukaan hallitukseen 1983 kantamaan vastuuta. Kaksi vaalikautta myöhemmin puolue oli poliittinen, sittemmin myös taloudellinen konkurssipesä. Vuoden 2011 vaalien jälkeen SMP:n seuraajalle perussuomalaisille tarjottiin kultatarjottimella hallitusvastuuta, mutta silloin se ei kelvannut. Neljä vuotta myöhemmin kelpasi.

Nyt vaalikauden puolessa välissä puolueen kannatus sulaa kuin kevätjäät. Yli puolet on poissa. Syy on selvä. Perussuomalaiset on bulimikon ruokahalulla syönyt vaalilupauksiaan. Reaalipolitiikka olikin vaikea laji. Ilmiö on kuitenkin yleismaailmallinen: melkein kaikkialla, jossa populistit ovat päässeet hallitusvastuuseen, kokeilu on epäonnistunut pahasti – tai päinvastoin onnistunut erinomaisesti, jos tavoitteena on nimenomaan ollut halata heidät kuoliaaksi.

Populismi ja onnistunut vastuun kantaminen eivät yksinkertaisesti sovi edes samaan lauseeseen.

Miten mahtaa käydä seuraavaksi kun Timo Soinin parasta ennen -päivä on tullut vastaan ja hänen seuraajansa astuu remmiin?  Sitä sopii nyt mielenkiinnolla seurata parlamentaarisesta katsomosta, jonne perussuomalaiset ovat pikavauhtia palaamassa.

Stefan Wallin
Stefan Wallin on kansanedustaja (r.).

Leave a Comment