Populismia!

Perinteisesti populismilla on tarkoitettu kansansuosion tavoittelua tarjoamalla yksinkertaisia ja näennäisiä ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin. Käsite on johdettu latinan kielen sanasta populus (kansa), ja se on usein ymmärretty elitismin vastakohdaksi. Populistiksi tunnustautuva kokee yleensä olevansa kansan asialla eliitin hallitsemassa yhteiskunnassa. Populistiksi syytetty taas leimataan poliittiseksi helppoheikiksi.

Laajasti ymmärrettynä jokainen demokraattisessa yhteiskunnassa toimiva poliitikko on ainakin jossain määrin populisti. Jokainen vaaleissa ehdolle asettuva poliitikko tavoittelee äänestäjien suosiota omalle agendalleen. Tässä onnistuakseen poliitikon on osattava viestiä sanomansa sellaisella tavalla, että yksityiskohtiin vihkiytymätönkin ymmärtää sen ydinsisällön. Tullakseen laajasti ymmärretyksi poliittista viestiä on aina jonkin verran pakko yksinkertaistaa.

Näin väljä populismin määritelmä ei tokikaan ole kovin mielekäs. Itse määrittelen populistiksi sellaisen poliitikon, joka kansansuosionsa varmistamiseksi lupailee jotain sellaista, jonka itsekin tietää mahdottomaksi tai ainakin epäjärkeväksi toteuttaa. Tällainen poliitikko asettaa kykynsä enemmän oman vaalimenestyksensä kuin yhteiskunnallisen hyvän palvelukseen.

Nykypoliitikkojen puheissa ja lehdistön käyttämässä terminologiassa populismin käsite on kuitenkin muuttunut joksikin muuksi kuin mitä sillä alkujaan on tarkoitettu. Populismista on alettu puhua kuin se muodostaisi erillisen yhteiskunnallisen ideologiansa, jolla olisi määrätty poliittinen sisältö. Sitä on alettu käyttää samanlaisena aatteellisena määreenä kuin vaikkapa sosialismia, konservatismia tai liberalismia.

Eurooppalaisessa viitekehyksessä populistipuolueiksi on nimetty sellaiset liikkeet, joiden yhteiskunnalliselle agendalle on ominaista kriittisyys maahanmuuttoa, Euroopan integraatiota ja liberaalia arvomaailmaa kohtaan. Monet tällaisista puolueista täyttävätkin kaikki populismin määritelmät. Silti ne eivät välttämättä ole sen populistisempia kuin monet päinvastaista yhteiskunnallista agendaa ajavat puolueetkaan.

Holtittomasti veronmaksajien rahaa kaikkialle lupailevaa vasemmistolaista harvoin lehdistössä populistiksi kutsutaan, oli hänen argumentaationsa kuinka köykäistä tahansa. Vaikka hän höystäisi sanomansa alatyylisillä solvauksilla, saatetaan häntä sittenkin luonnehtia populistin asemesta jopa älyköksi. Vastaavasti tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavan voi olla vaikea välttää populismisyytöksiä, vaikka hän taustoittaisi kantansa huolellisella ja asiantuntevalla analyysilla.

Populismin käsitteen yhdistäminen vain tietynsisältöisiin yhteiskunnallisiin näkemyksiin on monestakin syystä ongelmallista. Ensinnäkin näin hämärretään sen tosiseikan tunnistamista, että halpahintaista ääntenkalastelua osataan harjoittaa kaikissa poliittisissa ryhmissä. Toisekseen siten myös kyseenalaistetaan tiettyjen poliittisten näkemysten oikeutusta ja relevanssia jo sinänsä.

Kolmannekseen näin toimimalla annetaan myös tarkoittamatonta taustatukea niille, joille populismi aidosti on ideologia. Tiettyjen yhteiskunnallisten kannanottojen leimaaminen automaattisesti populistisiksi on monille osoitus siitä, että poliittinen eliitti todella ummistaa silmänsä kansan huolilta. Yritys sivuuttaa perustellut kysymyksenasettelut kuittaamalla ne populismiksi on omiaan vain vahvistamaan populistisen politiikan hyväksyntää, kysyntää ja kannatusta.

Populismi tulisikin jälleen oppia tunnistamaan pikemminkin politiikan tekemisen tavaksi kuin yhteiskunnalliseksi ideologiaksi. Populismia on mahdollista harjoittaa minkä hyvänsä yhteiskunnallisen aatteen puitteissa tai jopa kokonaan ilman poliittista vakaumusta. Mikään mielipide itsessään ei ole populismia, mutta sitä tukevat perustelut tai sen viestimiseen käytetty retoriikka voivat olla. Ne, jotka eniten populisteiksi toisia leimaavat, eivät välttämättä itse ole vähiten siihen syyllistyneet.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Wille Rydman
Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.

Leave a Comment