Populismi on politiikan dopingia

Uutiset kertovat, että Hillary Clintonin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi alkaa mielipidemittausten mukaan olla varma juttu. Se ei oikeastaan ole uutinen, mutta perusteellista keskustelua on syytä käydä siitä, kuinka on mahdollista, että Donald Trump kykenee tarjoamaan jokseenkin tasaväkisen vastuksen. Siis ehdokas, joka on ehdottanut muslimien karkottamista Amerikasta, muurin rakentamista Meksikon rajalle ja joka on epäillyt presidentti Barack Obaman syntyperää…

Samaan aikaan Rio de Janeirossa mitellään olympiakisojen mitaleista vaihtelevissa olosuhteissa. Huonosti toimivia kisajärjestelyjä ja kaupungin väkivaltaisuutta paljon enemmän tavallisia ihmisiä mietityttää kuitenkin urheilun doping. Venäläiset urheilijat suljettiin kisoista maan harjoittaman järjestelmällisen doping-huijauksen vuoksi ja Lontoon olympiamitalit ovat osittain joutuneet uusjakoon, koska uusia käryjä on alkanut löytyä vielä vuosien jälkeen. Stalinin väitetään sanoneen, että “ei ole syyttömiä, on vain huonosti kuulusteltuja”. Kovin usein kuulee skeptisen väitteen, että sama logiikka toteutuu liian usein myös huippu-urheilussa. “Ei ole doping-vapaita urheilijoita, mutta kaikki eivät vain jää kiinni”.

Politiikan doping on populismi ja sitä käytetään paljon häikäilemättömämmin kuin kiellettyjä aineita urheilussa. Eikä Donald Trump ole yksin, tavalla tai toisella hänellä on vähintään yksi kollega jokaisessa maassa. Muukalaisviha, herrakammo, EU…. Teemoja kyllä löytyy jokaiseen makuun. Kun populismiin yhdistyy talousvaikeuksia potevan median voimakas pinnallistuminen, on koossa yhdistelmä, jolle vastuuntuntoisten ja äärikannanottoja kaihtavien poliitikkojen on lähes mahdoton pärjätä.

Vaaleissa populismin voittokulku näkyy niin, että ei ole olemassa mitään valtaideologiaa, vaan oppositiolla on tapana voittaa ja hallitusvallalla hävitä. Eipä silti, tuskin missään perinteisessä länsidemokratiassa populistipuolue voi nousta valta-asemaan, ykköseksi. Siihen eivät yllä perusuomalaiset Suomessa, Ruotsidemokraatit Ruotsissa tai Le Pen Ranskassa. Mutta huolestuttavaa on näiden liikkeiden vaikutus perinteisiin, aikaisemmin populismia kaihtaviin, puolueisiin. Angela Merkel on jokseenkin ainoa eurooppalainen poliittinen johtaja, joka ei ole ala-arvoisten ikeiden alla taipunut ja on silti pysynyt vallassa. Mutta kyllä hänenkin asemaansa on ruvettu haastamaan eri tavalla kuin aikaisemmin.

Merkille pantavaa myös on, että populismi hakee salakavalia muotoja. Suomessakin siitä on kuluvalla vaalikaudella saatu tuta. Kaikki eivät mene riman alta huutelemalla hävyttömyyksiä maahanmuuttajista, uuden tyyppinen kansankiihottaja saattaa olla pukeutunut oranssin värisiin merkkifarkkuihin ja lausua otsa rypyssä syvän huolensa sivistysyliopiston tuhoamisesta, hyvinvointivaltion alasajosta tai Suomen lepsusta asenteesta Venäjän suhteen. Ja hyvin näyttää uppoavan, ainakaan median puolella ei näitä maakareita haasta kukaan. Mutta kaikkein merkillisimmät populistit majailevat tiedeyhteisössä. Sieltä löytyy koko ajan kasvava päivystävien dosenttien joukko, joka vähillä perustiedoilla on valmis tuomitsemaan maan hallituksen kavalat temput käden käänteessä, jos joku vain vaivautuu kysymään.

Suomen asiat eivät ole kunnossa ja se näkyy politiikan menossa. On sellainen tunnelma, kuin eduskuntavaalit olisivat tuossa tuokiossa, vaikka vaalikausi on vain vuoden vanha. Eivätkä ongelmat ratkea tällä vaalikaudella, tuskin seuraavallakaan. Ainakaan niin ei käy, jos puolueet naulaavat itsensä kiinni turmiollisiin vaalilupauksiin. Esimerkkejä näistä tempuista löytyy jokaisen puolueen piiristä. Pitää uskaltaa uhmata komission puheenjohtaja Junckerin kulunutta aforismia: “Tiedämme mitä pitää tehdä, mutta kun vaalitkin pitäisi voittaa”.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Kari Häkämies
Kari Häkämies on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja.

Leave a Comment