Poliitikon teflonpinta etäännyttää

Vuosi sitten olin tekemässä poliitikosta henkilöhaastattelua, joka lähti poikkeuksellisille raiteille. Olin oikeus- ja työministeri Jari Lindströmin (ps.) työhuoneessa Etelä-Esplanadilla. Yleisessä tiedossa oli etenkin oikeusoppineiden jo pitkään rummuttama kritiikki kummallisesta salkkuyhdistelmästä. Ja siitä, että oikeusministerin pitäisi olla juristi.

Vähemmän äänessä oli ollut itse Lindström.  Nyt oli paikka kysyä. Miten hän kokee pärjäävänsä, kun ei ole juristi?

Odotin jossain määrin tyypillistä poliitikon vastausta, mutta sitä ei tullutkaan. Ei koukeroisia lauseita positiivisista haasteista. Ei minkäänasteista tyrmäystä oikeusoppineiden kritiikille. Ei yritystä ohittaa henkilökohtainen kysymys kääntämällä se substanssiin: miten tärkeitä hankkeita oikeusministeriössä paraikaa onkaan meneillään! Eikös puhuttaisi mieluummin niistä?

Lankakerä lähti purkautumaan. Lindströmin mukaan tilanne, jossa juristin koulutuksesta olisi ollut hyötyä, tulee hänelle eteen ”joka ikinen päivä”. Oikeusministerinä hän kokee olevansa jatkuvasti epämukavuusalueellaan. Pahinta ovat kyselytunnit. Huolimatta virkamiesten ”nämä jos muistat, todennäköisesti pärjäät” –briiffeistä. Opposition hiillostus on usein niin stressaavaa, ettei jälkikäteen välttämättä edes muista, mitä tuli sanottua. Sitä vain koettaa ”säveltää jotain”.

Hän otti esiin myös oikeusministeriön tonttiin liittyneen tiedotustilaisuuden, jossa toimittajien kysymyksiä oli jo lähdökohdin vaikea ymmärtää. Onneksi paikalla oli pätevä virkamiesjoukko, jolle hän siirsi kysymyksiä.

”Silloin tuli kyllä sellainen tunne, että nyt on Jari-poika väärässä paikassa”, ministeri tunnusti.

Olin häkeltynyt Lindströmin avoimuudesta. Rehellisyydestä. Poikkeuksellisesta puhetavasta. Tiesin heti saaneeni materiaalia, joka oli arvokasta ja muutti haastattelun kulkua. Jota pitäisi käsitellä tyylikkäästi ja joka vaikutti lopullisen jutun näkökulmaan.

Jatkokysymys jäi tekemättä

Olen pohtinut vuoden takaista Nykypäivän haastattelua viime aikoina uudessa valossa.

Maaliskuussa 2017 Lindström jäi yhdeksän päivän mittaiselle sairaslomalle. Hän päätyi valottamaan tähän liittyneitä syitä itse blogissaan. Kyse oli korkeasta verenpaineesta ja työstä aiheutuneesta pitkäaikaisesta kuormituksesta.

Viime sunnuntaina hän avasi lisää taustoja Helsingin Sanomien laajassa haastattelussa. Lindström hätkähdytti kertomalla kovasta päänsärystä, matkasta Meilahteen, hätkähdyttävistä verenpainearvoista ja joutumisestaan tiputukseen. Ongelmat fokusoituivat oikeusministerin salkkuun. ”Olen ollut koko ajan epämukavuusalueella. Se on todella epämiellyttävää. Ja tuo stressiä”, hän sanoi HS:lle.

Kuulosti tutulta – ja loogiselta. Lindströmin mukaan oirehtiminen alkoi syksyllä 2016. Edelliskeväänä olin ollut hänen työhuoneessaan, jossa hän oli jo yllättänyt avautumisellaan. Olennainen jatkokysymys jäi tuolloin tekemättä: Miten ihmeessä jaksat?

Olen miettinyt näin jälkikäteen, mitäköhän Lindström olisi tuolloin vastannut?  Muistan myös ministerin työhuoneesta sinisen kahvakuulan. Se taisi olla lahja jostain. Keskustelimme siitä kepeään sävyyn.  Nyt tuota seinustalla nököttänyttä kahvakuulaakin on miettinyt toisessa valossa.

Lindströmin terveyden romahtamiseen vaikutti osaltaan liikunnan laiminlyönti, kun työkiireiltä ei ehtinyt. Nyt hän on tehnyt elämäntaparemontin ja palannut kuntosalille. Ja luopunut oikeusministerin salkusta, johon tarttuu kokoomuksen kansanedustaja Antti Häkkänen.

Kimmo Sasikin raatoi yömyöhälle

On tärkeää, että keskustelu poliitikkojen hyvinvoinnista ja työn raskaudesta on noussut julkisuuteen. Lindströmin kaksoissalkku on ollut poikkeuksellinen, mutta ei sitä ole helppoa muillakaan ministereillä. Myös tavalliset kansanedustajat tekevät usein pitkää päivää.

Muistan, kun haastattelin vuonna 2011 perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana toiminutta Kimmo Sasia (kok.). Hän kuvasi työpäiväänsä tuolloin näin: ”Normaalisti menen kahdeksaksi eduskuntaan ja lähden sieltä puolen yön jälkeen pois”.  Se hätkähdytti. Kun kysyin rentoutumisesta, hän vastasi työn olevan hänelle ”melkeinpä parasta rentoutumista. Kun tekee koko ajan työtä valtavalla intensiteetillä, silloin sitä pysyy koossa.”

Kun Sasi putosi viime vaaleissa eduskunnasta, hän halusi nähdä elämänmuutoksen kuitenkin positiivisena. Kun kysyin paperipinojaan työhuoneesta tyhjentämässä olleelta Sasilta, mitä hän jää työstään eniten kaipaamaan, vastaus saattoi hitusen yllättää: ”Jään oikeastaan kaipaamaan lähinnä vain Ben Zyskowiczia. Olen istunut hänen vieressään lähes 30 vuotta eduskunnan istuntosalissa.”

Politiikassa toimiminen on raskasta ja kuluttavaa eikä siitä useinkaan kiitosta saa. Se vaatii myös henkilökohtaisia uhrauksia omassa elämässä. Politiikan ulkopuolelta tulleidenkin kasvot kuluvat nopeasti. Pian he ovat sitä samaa vapaata riistaa medialle ja näyttäytyvät samaan tapaan kelmeinä monille tavalllisille kansalaisille.

Teflonpinta etäännyttää

Jari Lindströmin myötä moni muukin poliitikko on viime päivinä rohkaistunut avautumaan jaksamisestaan. Tämä on tärkeää, koska tarvitsemme voimissaan olevia poliitikkoja jatkossakin. Nykyään ei ole lainkaan selvää, että ihmiset haluavat ylipäänsä suuntautua politiikkaan saati edetä tähän liittyvällä uralla.

Yllättäviä kieltäytymisiä on nähty julkisuudessa. Moni miettii, onko ministerin pesti, puolueen puheenjohtajuus tai vaikkapa presidenttiehdokkaaksi asettuminen sen arvoista?

Poliitikon avautuminen jaksamisestaan on aina riski, koska siinä astutaan roolista ulos. On muodostunut kehä, jossa poliitikot esittävät kaikkivoipaisuuttaan ja sanavalmiuttaan tilanteessa kuin tilanteessa, koska virheitä kytätään ja epävarmuuden ja heikkouden näyttämisen pelätään kostautuvan. Niin kuin usein käykin.

Inhimillisyys – tähän kytkeytyvistä riskeistä huolimatta – saattaisi kuitenkin lähentää. Lindströmkin on saanut paljon positiivista palautetta. Poliitikon teflonpinta kun etäännyttää.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Satu Schauman
Satu Schauman on Verkkouutisten toimittaja.

Leave a Comment