Päätoimittajien puolustuspuhe

En ole ollut emeritus päätoimittaja Yrsa Steniuksen sukulaissielu, mutta luettuani joulun aikana hänen kirjansa Sanojen valtias, huomasin peukuttavani monelle Steniuksen mediaa ja toimittajia koskeville näkemyksille.

Yrsa Stenius tuli valituksi jo alle nelikymppisenä ruotsalaisen Aftonbladetin päätoimittajaksi. Se oli melkoinen saavutus, vain Svenska Dagbladetin päätoimittajana toiminut Hannu Olkinuora on suomalaisena yltänyt naapurimaassa vastaavaan saavutukseen.

Stenius koki monenlaisia ennakkoluuloja, joita ei voi olla kauhistelematta mutta ei myös samaan aikaan nauramatta. Yhtymäkohta nykyhetken suomalaiseen journalismikeskusteluun löytyy erityisesti Aftonbladetin kulttuuritoimituksesta. Parilla miestoimittajalla oli tapana ilmoittaa, että mikäli päätoimittaja puuttuisi heidän juttuihinsa tai tekemisiinsä ylipäätään, he vaihtaisivat maisemaa. Myöhäissyntyisesti, ainakin rivien välissä, Stenius taivastelee, miksi hän ei tullut sanoneeksi, että ”siitä vaan”.

Ruotsalainen tapa keskustella, ehkä myös kulttuuri tehdä mediaa, poikkeaa suomalaisesta. Ruotsalaiset puhuvat enemmän ja ovat niin sanotusti suomalaisia demokraattisempia, mutta päätoimittajan vastuu on samanlainen. Se on ankaraa vastuuta, jota ei pääse karkuun millään perusteella. Päätoimittajan ei auta selittää, että hän näki jutun vasta sen ilmestyessä tai kuuli sen silloin, kun se tuli ulos televisiosta tai radiosta.

En ole koskaan ollut päivääkään toimittajana, mutta toimituksissa on tullut roikuttua eri puolilla Suomea melkein neljäkymmentä vuotta. Omien subjektiivisten kokemuksien mukaan eräs muutos on mediakulttuurissa ollut raju. Kun avasin eduskunnan oven ensi kertaa kansanedustajana kahdeksankymmentäluvun lopulla, huipputoimittajat olivat vielä ensi sijassa uutisten välittäjiä, mutta nykymediaan on tullut ajan hengen mukaisesti töihin myös niitä, jotka haluavat aina hätkähdyttää, oli syytä sitten tai ei.

Yrsa Stenius kertoo kirjassaan surullisen tarinan edellä mainitusta ilmiöstä. Moderna Tider -lehden Maria Carlshamre oli päättänyt, että Estonian uppoamiseen liittyi ruotsalaisen yhteiskunnan näkökulmasta jotakin hämärää. Hän jankutti tarinaansa johdonmukaisesti. Sen merkillisin piirre oli asettautuminen ministeri Ines Uusmannin ”pään sisään” ja vastuussa olevan poliitikon ajatusten kuvaaminen jutuissa fiktiivisesti. Moitteiden ja rikossyytteiden sijasta seurauksena oli Bonnierin Suuren journalistipalkinnon pokkaaminen.

Tietämättä mitään muuta kuin julkisuudessa kerrotun, luulen, että Ylen ”sananvapaus-skandaalissa” on kyse juuri siitä mikä Ruotsissa jäi kaksikymmentä vuotta sitten tekemättä, eli lehden journalistisen johdon suorittamasta sankariroolin kontrolloinnista. Meille Ylen omistajille on syntynyt kuva, että osa veronmaksajien omistaman yhtiön toimittajista on sitä mieltä, että heidän työtään ei saa arvioida eikä rajoittaa päätoimittajan toimesta. Mutta ei sananvapaus sitä tarkoita, että toimittajan työtä ei saa johtaa. Jokaisella on hyvä olla jonkin sortin auktoriteetti työpaikalla. Se on lukijan, kuuntelijan, katselijan ja myös toimittajan itsensä etu.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Kari Häkämies

Kari Häkämies on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja.


Leave a Comment