Ooppera? Hyi saatana!

Näin vastasi keihäslegenda Seppo Räty toimittajan kysymykseen vuonna 1991. Rädyn kannanotto ei kuitenkaan perustunut kokemusperäiseen havaintoon siitä, ettei hän pitäisi oopperasta. Itse asiassa toisessa haastattelussa hän totesi, ettei ole koskaan oopperassa käynytkään.

Se, että ooppera on kolminkertaiselle olympiamitalistille ”hyi saatana”, perustuu todennäköisesti pitkälti identiteettiin ja henkilöbrändiin. Sepporätyyteen ei vain kuulu se, että käytäisiin oopperassa tai että siitä pidettäisiin. Itse asiassa sepporätyys edellyttää, että oopperassa ei ainoastaan jätetä käymättä, vaan sitä myös aktiivisesti inhotaan. Näin siitä huolimatta, ettei inhon kohteesta omakohtaisia kokemuksia olekaan.

Toista äärilaitaa taas edustavat sellaiset varakkaat oopperakävijät, jotka tulevat näytöksiin pikemminkin alleviivatakseen sivistyneisyyttään kuin rakkaudesta itse taidemuotoon. Älkää ymmärtäkö väärin; tällaisia ”taiteenystäviä” on kaikkina aikoina osaltaan ollut kiittäminen korkeakulttuurin taloudellisesta mahdollistamisesta. Silti heidän mieltymystensä motiivit ovat yhtä vääristyneitä kuin mestarikeihäänheittäjälläkin.

Merkittävän monelle ihmiselle suhde kulttuuriin ja taiteeseen on enemmän identiteetti- kuin varsinainen mieltymyskysymys. Sepporätyjen ”kuuluu” inhota oopperaa, koska jos he pitäisivät siitä, rikkoisi se rääväsuisen kansanmiehen imagoa. Toisille taas kulttuuritapahtumissa näyttäytyminen on tapa osoittaa, että kovasti kultivoituneita tässä ollaan, vaikkei taide pohjimmiltaan juuri kiinnostaisikaan.

Identiteettiulottuvuus suhteessa taiteeseen tuli hyvin esille taannoisessa keskustelussa koskien tulevan Lastensairaalan Kiiski-puuveistosta. Erityisesti se korostui siksi, että kyse oli modernista taiteesta – niin epämääräinen kuin tuo käsite onkin.

Taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorin epäilemättä kärjisti pohdiskellessaan mainittua taidekiistaa Ilta-Sanomien haastattelussa näin: ”Vaikka ’sivistynyt puoli’ kunnioittaa teosta, onko oikein, että ’ymmärtämätön osapuoli’ joutuu sietämään teosta? Tämä on ikuinen ongelma.”

Kärjistyksestä huolimatta veikkaan, että Laitinen-Littorin tuli sanoneeksi jotain olennaista, jota moni vähintäänkin alitajuisesti pohtii suhteessaan taiteeseen. ”Sivistynyt puoli” ja ”ymmärtämätön puoli”. Kumpaan haluan identifioitua?

Ja kun kysymystä kehittelee edelleen: onko ihminen auttamattomasti ”ymmärtämätön”, jos hän ei pidä vaikkapa Karlheinz Stockhausenin musiikista? Onko ”sivistyneellä” ihmisellä koskaan mahdollisuutta olla pitämättä jostakin teoksesta ilman, että häneen isketään ymmärtämättömyyden leima? Tai vielä kärjekkäämmin: onko ylipäätään mahdollista tehdä niin huonolaatuista taidetta, ettei sivistyneen ihmisen olisi edelleen velvollisuus – sivistyneisyytensä osoittaakseen – ilmoittaa, että kuitenkin pitää siitä?

Tämä kysymyksenasettelu voi tuntua absurdilta, mutta käytännössä törmäämme siihen taide- ja kulttuurikeskustelussa jatkuvasti. Välttääkseen leimautumista ”ymmärtämättömäksi” osa yleisöä kiittelee taiteilijaa silloinkin, kun kiitoksille ei kovin paljoa aihetta olisi. Vastaavasti osa yleisöä taas haistattaa korkeakulttuurille pitkät ilman, että on nähnyt edes vaivaa tutustuakseen kritiikkinsä kohteeseen.

Väitänkin, että suhteemme taiteeseen muuttuisi terveemmäksi, jos luopuisimme sellaisesta ajattelusta, että taiteesta nauttiminen edellyttäisi jotain erityistä kykyä ”ymmärtää” sitä. Liian moni tuntuu olettavan, että taideteokseen on kätketty jokin erikoislaatuinen salainen koodi, jonka ratkaiseminen on koko teoksen ydin. Osa ”sivistyneistä” on näkevinään tuollaisen koodin sielläkin, missä sitä ei ole, ja osa ”ymmärtämättömistä” taas tuomitsee koko taiteen, kun ei jaksa nähdä vaivaa oletetun koodin etsimiseksi.

Olen useasti käynyt keskustelun, jossa keskustelukumppanini ilmoittaa, että hän arvostaa ”klassista” musiikkia – voi miten epämääräinen käsite sekin on! – mutta että hän ei ”ymmärrä” sitä. Pyydän tällöin tarkentamaan, mitä hän tarkoittaa ”ymmärtämisellä”. Vastauksena on useimmiten, että hän ei osaa analysoida säveltäjän jippoja ja partituurin hienouksia. Tähän esitän jatkokysymyksen, että osaako hän sitten paremmin analysoida listahittien musiikillista rakennetta. Useimmiten saan vastauksen, että eihän niitä tarvitse osata analysoida niistä pitääkseen. Ei niin – mutta ei tarvitse osata analysoida sinfoniapartituuriakaan teoksen kuulemisesta nauttiakseen.

Tällä haluan sanoa, että sivistys ei ole mikään oikeaoppisten mielipiteiden kokoelma. Ei osoita sivistystä, että pitää jostakin, eikä osoita ymmärtämättömyyttä, jos ei pidä. Sivistys on uteliaisuutta, halua ottaa selvää ja kykyä prosessoida oppimaansa ymmärrykseksi. Sivistynyt ihminen perehtyy ensin asiaan ja sen jälkeen päättää, pitääkö siitä vai ei.

Sivistynyt ihminen voi pitää Cheekistä mutta inhota Bruckneria ja päinvastoin. Ja ennen kaikkea: nauttiakseen taiteesta ei tarvitse lukea ennakkoon valtavaa määrää taustamateriaalia. Taustatiedoista on usein iloa ja ne laajentavat perspektiiviä, mutta konserttiin, teatteriin tai taidenäyttelyyn voi kävellä myös ilman ennakkoperehtymistä ja antaa taiteen vain temmata mukaansa. Sillä se on sen tehtävä.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Wille Rydman
Wille Rydman on kokoomuksen kansanedustaja.

Leave a Comment