Onko Suomi kypsä blokkipolitiikkaan?

Kun Juha Sipilän hallitus aloitti työnsä, ei pohjoismainen yhteistyö ollut sen agendalla. Sitä ei myöskään osoitettu yhdenkään ministerin vastuulle. Koko asia oli oudosti “unohtunut”, mikä kertoo siitä, ettei sen merkitystä haluttu tunnustaa. Jo vaalien aikana ministeri Carl Haglundia oli kritisoitu liian tiiviistä yhteistyöstä muiden pohjoismaisten puolustusministereiden kanssa.

Vuodessa tilanne on muuttunut. Nyt pohjoismaisen yhteistyön nimeen vannotaan jo laajasti muun muassa maanpuolustuksen osalta. Tämä on hyvä ja luonnollinen kehitys. Yhteistyömahdollisuuksia on useilla muillakin alueilla. Maitamme yhdistää hyvinvointivaltion ideaali, jota on vaalittu toisesta maailmansodasta tähän päivään. Tämä ideaali on jotain, mistä valtaosa suomalaisista – ja pohjoismaalaisista – haluaa pitää kiinni.

Pohjoismaiden kannattaisi siis ottaa toisistaan aktiivisesti oppia; on järjetöntä keksiä pyörää uudestaan, kun vaihtoehtona on hyviksi todettujen käytäntöjen toisintaminen ja jatkojalostaminen. Suomen näkökulmasta olennaista on myös tunnustaa se tosiasia, että muilla pohjoismailla menee meitä paremmin. Meidän on ymmärrettävä, miksi näin on.

Vuosituhannen vaihteessa Suomen talous kasvoi nopeasti ja “management by perkele” tuntui olevan toimiva johtamistapa. Talouden kasvaessa mallimme tuntui toimivan, kun taas Ruotsi tuntui hitaalta ja kankealta eurosta jättäytyessään.

Suhdanteiden muuttuminen muutti kaiken. Ruotsissa onnistuttiin uudistamaan työmarkkinat, meidän jäädessä kyntämään vanhoja uria. Tulos näkyy tänään: vuodesta 2008 eteenpäin Ruotsin talous on kasvanut voimakkaasti siinä missä Suomi on jähmettynyt samalle tasolle. Nyt kun vihdoin yritämme uudistua, törmäämme poliittiseen jähmeyteen: kilpailukykysopimus on tervetullut, mutta se ei puutu rohkeasti rakenteisiin, vaan tyytyy säätämään nykyisiä käytäntöjä. Se ei juurikaan laske työllistämisen kynnystä, mikä on aivan kriittinen menestystekijä pienyrityksille ja niiden kasvulle.

Ruotsissa kaikki on toisin. Fredrik Reinfeldtin hallitus teki isoja rakenteellisia uudistuksia, joiden hedelmiä on korjattu koko viimeisen vuosikymmenen ajan. Uudistukset saatiin vietyä läpi, koska niihin oli kansan mandaatti. Hallitusohjelma kirjoitettiin koalition eli Alliansenin (Moderaterna, Centerpartiet, Folkpartiet – nykyisin Liberalerna –  ja Kristdemokraterna) toimesta suurelta osin jo ennen vaaleja ja vaalit käytiin sen pohjalta.

Meillä taas hallitusohjelma kirjoitetaan muutamassa viikossa vaalien jälkeen – niin tehtiin myös viime vuonna. Ohjelma ei ole linjassa hallituspuolueiden vaaliohjelmien kanssa, vaan paikoitellen jopa räikeässä ristiriidassa suhteessa annettuihin lupauksiin. Seurauksena tästä hallituksen toimille on ollut vaikea saada kansan tuki. Tilannetta on edelleen pahentanut ilmiselvät jännitteet hallituksen sisällä. Nämä ovat puolestaan seurausta suurista kannatusmenetyksistä –  kun toteutettava politiikka ei vastaa tehtyjä lupauksia usko politiikkaan horjuu.

Demokratia toimii, jos kansanedustajilla on uskallusta toteuttaa vaikeitakin päätöksiä. Päätöksenteko helpottuu, jos päätökset voi paaluttaa jo vaaleissa tehtyihin linjanvetoihin. Ruotsissa tilanne on pitkälti tämä. Olisiko Suomikin kypsä Ruotsissa toteutettavan kaltaiselle blokkipoliitikalle?

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Anders Adlercreutz
Anders Adlercreutz on arkkitehti, yrittäjä, viiden lapsen isä ja RKP:n kansanedustaja.

Leave a Comment