Olisi tuhoisaa väittää, ettei mahdollisuuksia ole

Rosa Meriläinen kirjoitti Helsingin Sanomissa 16.8.2016 otsikolla Meidän hyväosaisten on turha väittää, että kaikilla on elämässä samat mahdollisuudet. Näin on! Tosin en tiedä ketään, hyvä- tai huono-osaista, joka järjissään niin väittäisi.

Meriläinen kutsuu kermaperseiksi hyvien perheiden lapsia, jotka voivat teininä, hyväntuoksuisissa vaatteissa, kokeilla jännittävää elämää ilman vaaraa pysyvästä syrjäytymisestä. Toista on lastenkodissa asuvalla teinillä, jolle yhteiskunnallisten rajojen rikkominen ei ole kapinointia, vaan arkipäivää. Hänen elämässään ei välttämättä edes ole ketään, ketä vastaan kapinoida.

Tuntuu perin surkealta, jos lakoninen “mä olen lukenut, että meillä lastenkotinuorilla ei oikeasti ole mahdollisuuksia” alkaa toteuttaa itseään. Vaikkeivät mahdollisuudet olekaan samat, niin silti niitä on. Tuskin kenenkään toiveissa yksilön tulevaisuus määräytyisi geenien ja perheen sosioekonomisen aseman lisäksi pelkästään sattuman kautta. Jos ihminen ei usko voivansa auttaa itseään tai lähimmäisiään, miksi edes yrittää?

Omat ja muiden asenteet vaikuttavat tutkitusti paitsi osallistumiseen yleensä, myös elämässä pärjäämiseen. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu naisten pärjäävän huonommin matematiikan kokeissa silloin, kun osallistujille kerrotaan etukäteen naisten olevan huonompia matematiikassa. Tuoreessa yhdysvaltalaistutkimuksessa havaitaan mielenkiintoisesti myös, että henkilöt jotka eivät osallistu testiin – sekä naiset että miehet – luulevat “negatiivisten tosiasioiden tunnustamisen” vaikuttavan myönteisesti testattavien tuloksiin. Kielteisen stereotypian toistaminen testihenkilölle ei tutkimuksessa kuitenkaan motivoi, vaan päinvastoin lannistaa.

Asenteet muuttuvat korkeintaan hitaasti, mutta aktiivisen politiikan tulisi pyrkiä puitteisiin, joissa ihmisiä kohdeltaisiin mahdollisimman vähän minkään ryhmän edustajina ja sallittaisiin yksilöiden tehdä valintoja, jotka parantavat omaa asemaa edes marginaalisesti. Vaikkeivat kaikki mahdollisuuksiin tartu, on tärkeää, että ne ovat olemassa. Henkilön oman rajahyödyn noustessa hyötyy myös yhteisö – ikään kuin sivutuotteena – vaikkei allekirjoittaisikaan tämän viikon puhutuimman vasemmistofilosofin Jari Ehrnroothin näkemyksiä kollektiivisesta moraalista.

Valitettavasti julkisessa keskustelussa ei aina sisäistetä, mitkä toimenpiteet tosiasiallisesti lisäävät ja mitkä vähentävät inhimillisiä vaihtoehtoja. Yhden koon työsopimukset eivät aja sen puoleen pieni-, keski- tai hyvätuloistenkaan asiaa, sillä ne lisäävät työttömyyttä, mikä ei hyödytä ketään. Erityisen pahasti työttömyys kostautuu kaikissa olosuhteissa henkilöille, jotka poikkeavat siitä unelmatyönhakijasta, jonka cv on moitteeton.

Meriläinen viittaa #firstsevenjobs-meemiin. Jos ennätysajassa valmistunut maisterikaan ei pääse töihin kuin suhteilla, on todennäköistä, ettei rosoisemmalla historialla varustettu henkilö voi haaveilla edes työhaastattelusta. Tulevaisuuden mahdollisuuksien ja tulotason kehityksen kannalta on kuitenkin suuri ero sillä, saako ensimmäisen työpaikkansa 23- vai 28-vuotiaana. Erityisen tärkeää olisi päästä oppimaan työssä jo varhain, jos muodollisen koulutuksen tie on noussut syystä tai toisesta pystyyn.

Näsäviisas voisi huomauttaa Donald Trumpille, että isiltä saadun perinnön turvin on helppo ryhtyä “self-made maniksi”. Varallisuus tosiaan luo paitsi lisää varallisuutta, myös muuta hyvinvointia. London School of Economicsin julkaiseman tutkimuksen mukaan työllisyys, tulotaso sekä terveys olivat korkeammat sellaisilla kolmikymppisillä, joilla oli aikuisuuden kynnyksellä ollut käytettävissään pieni alkupääoma. Tutkimuksessa oli eliminoitu tulojen, perhetaustan sekä koulutusalan vaikutus.

Tämä havainto olisi hyvä ottaa huomioon myös sosiaaliturvassa. Ensinnäkin, sosiaaliturvan ei ole syytä lokeroida, vaan lisätä kannustimia työhön ja yrittäjyyteen kaikissa tilanteissa. Ensisijaisen tarveharkinnan tulisi aina olla ihmisellä itsellään: ilman syvällistä tunnetta siitä, että elämäänsä ja tulotasoonsa voi vaikuttaa, elämästä katoaa pohja – tai juuri ne mahdollisuudet.

Toisekseen, sosiaaliturvan pitää sallia ja kannustaa omaehtoiseen taloussuunnitteluun, mukaan lukien säästämiseen. Aikuisuuden kynnyksellä olevalle nuorelle on tärkeää omistaa edes jotain omaa, jolloin ei ole mielekästä, että toimeentulotukiluukulla viedään esimerkiksi isovanhemmilta saatu pieni perintö. Näiden asioiden vuoksi kannatan perustiliä, jossa on laskennallinen alkupääoma. Sitä ei voi nostaa kerralla, mutta perustulon omaisesti tililtä voi nostaa rahaa opintoihin sekä täydentämään työskentelystä ja yrittäjyydestä saatavia tuloja. Se ei kysy tai syyllistä, vaan kannustaa ja mahdollistaa korvamerkitymmän sosiaaliturvan myös silloin, jos kaikki menee pieleen.

Politiikkaa tehdessä olisi hyvä muistaa, ettei pienituloisimman kymmenyksen tarkasteleminen ole sama asia kuin keskimääräisen pienituloisen tarkasteleminen. Jälkimmäinenkään ei kerro yksilöstä vielä juuri mitään. Alin tuloluokka on teknisesti ottaen aina olemassa, mutta ihmiset sen sisällä saattavat (onneksi!) vaihtua jo muutaman vuoden aikana. Mahdollisuuksien yhteiskunta tähtää luonnollisesti siihen, että alimmassa tuloluokassa oleva henkilö ei vasten tahtoaan pysy kyseisessä kohortissa koko elämäänsä.

1990- ja 2000-luvuilla seitsemän kymmenestä alimmassa tulokymmenyksessä olleista henkilöistä oli noussut 10 vuoden aikana ylempiin tuloluokkiin. On tärkeää, joskin tulevaisuudessa ehkä entistä haastavampaa, pitää tämä luku suurena.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Elina Lepomäki

Elina Lepomäki on kokoomuksen kansanedustaja.


One thought on “Olisi tuhoisaa väittää, ettei mahdollisuuksia ole

Leave a Comment