Nato-kansanäänestys olisi tulella leikkimistä

Hallituksen tilaama arvio mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle ei sinänsä ole kovinkaan järisyttävää luettavaa. Selvitys luovutettiin joka tapauksessa tilaajalleen varsin mielenkiintoisena ajankohtana. Muutama hassu tunti oli ehtinyt kulua siitä, kun Dagens Nyheter julkaisi Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin laajan haastattelun. Siinä Lavrov totesi Venäjän ryhtyvän oitis “sotilaallisteknisiin toimenpiteisiin” rajojensa sisällä, mikäli Ruotsi liittyisi Natoon.

Millaisia, sitä hän ei kertonut. ”Se on armeijan asia”. Suomea Lavrov ei maininnut sanallakaan.

Venäjän ja Ruotsin välinen maaraja on tuntematon käsite. Sen sijaan Suomella on 1340 kilometriä yhteistä rajaa, jonka olemassaoloa entinen ulkoministeri Pertti Paasio piti aikanaan erinomaisena asiana – nimenomaan verrattuna vaihtoehtoon, että sitä yhteistä 1340 kilometrin rajaa ei olisi.

Sergei Lavrovilla ei välttämättä ollut hajuakaan siitä, että DN:n haastattelu julkaistaan täsmälleen samana päivänä, kun kahden entisen suurlähettilään ja kahden tohtorin Nato-selvitys ilmestyy Suomessa. Tai mene ja tiedä. Mutta toisaalta: mitä väliä sillä on?

Hampaattomaksi haukutun Nato-selvityksen parasta antia on mielestäni se, että perinteisesti vaikeita asioita kutsutaan niiden oikeilla nimillä. Venäjä on selvityksen laatijoiden mielestä arvaamaton naapuri. Se ”ei ole Neuvostoliitto, vaikkakin vanhat tavat katoavat hitaasti.” Sen toiminta Krimillä ja epämääräisten ukkojen hääriminen itäisessä Ukrainassa sotii räikeästi ETYK-sopimusta ja kansainvälistä oikeutta vastaan.

Täyttä totta, mutta 70-luvun YYA-silmälasien läpi tarkkailtuna suorastaan ennenkuulumatonta retoriikkaa.

Oleellista Nato-kysymyksessä on kuitenkin sen poliittinen prosessointi. Siksi olisin mielelläni lukenut vieläkin suorempaa arviota mahdolliseen Nato-kansanäänestykseen liittyvistä ulkoisista riskeistä. Vaarana on nimittäin se, että tämä demokraattinen suoravaikuttamisen hieno symboli muuttuu kaikkien aikojen manipulaatioiden äidiksi.

Kuvitelkaa seuraavaanlaista tilannetta: Suomi, kuten toivottavasti myös Nato-allergiaa ainakin toistaiseksi poteva demarijohtoinen Ruotsi, päättää hakea Nato-jäsenyyttä, sanokaamme 4-7 vuoden sisällä. Äänestäjiään kunnioittavat – tai pelkäävät – poliitikot myyvät ratkaisua kansalle lupaamalla neuvoa-antavaa, mutta käytännössä sitovaa, kansanäänestystä.

Niitä on Suomessa järjestetty tähän mennessä kaksi kertaa: vuonna 1931 kieltolaista ja vuonna 1994 EY/EU:sta. Jonkun irvileuan mielestä molemmissa tapauksissa oli kysymys viinan saatavuudesta.

Kansanäänestyksessä Nato-jäsenyytemme makaisi kaula paljaana pöydällä usean kuukauden ajan. Sellaisessa tilanteessa menevät faktat ja fiktiot helposti sekaisin. Se on nähty. Muistellaanpa vaikkapa EU-kansanäänestystä, jossa tietyt hysteerikot tyrkyttivät meille välillä ydinaseita, välillä pakollista eutanasialakia.  Moni varttunut suomalainen näkee Nato sanan kuullessaan vieläkin edessään Berliinin muurin, Reaganin euro-ohjukset, Kekkosen, YYA-sopimuksen tai tuntee ruostuneena piikkinä lihassaan suomettuneisuuden mätämunan, itsesensuurin.

Kansalaismielipide on muuttuva tekijä. Se, joka osaa ovelasti vetää oikeasta narusta voi saada tahtonsa läpi. Joka haluaa vähiten voi saada eniten. Naton laajentumista varsinkin lähialueillaan karsastava Venäjä käyttäisi taatusti kaikkia hybridivaikuttamisen keinoja manipuloidakseen kansalaismielipidettä sekä Suomessa että Ruotsissa. Keinovalikoimaan kuuluisivat kaikki vempeleet, puhtaasta valtapolitiikasta ja kovasta retoriikasta aina rajaloukkauksiin ja taloudellisiin painostuskeinoihin.

Tällaisen kampanjan päämääränä olisi luonnollisesti se, että riittävän moni äänestäjä ottaisi äänestyskopissa käteensä pelon kynän. Näin Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta, siis historiallisesta kansallisesta turvallisuusratkaisustamme, päättäisi epäsuorasti, mutta käytännössä joku muu. Näin kävisi, koska me tekisimme avoimesta yhteiskunnastamme vieraan ja täysin toisia arvoja suosivan vallan temmellyskentän.

Siksi Nato-kansanäänestys olisi leikkimistä tulen kanssa.

Siis: Nato-jäsenyydestä päättäminen kuuluu eduskunnalle ja tasavallan presidentille, joilla on kansan suorissa vaaleissa myöntämä yleisvaltakirja. Seuraavat presidentinvaalit pidetään alkuvuodesta 2018 ja eduskuntavaalit runsas vuosi myöhemmin. Jää nähtäväksi onko meillä riittävästi sellaisia ehdokkaita, jotka uskaltavat ottaa itselleen heille kuuluvan vallan.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Stefan Wallin

Stefan Wallin on kansanedustaja (r.).


Leave a Comment