Molemmat kielet keskellä suuta

Maanantaina 24. huhtikuuta, kesken hallituksen puoliväliriihen ensimmäisen päivän, perussuomalaiset lähettivät tviitin maailmalle. Siinä he riemuitsivat siitä, että hallitus vihdoin oli päättänyt aloittaa kokeilun, jossa pakollinen toinen kotimainen kieli voidaan perusopetuksessa vaihtaa johonkin vieraaseen kieleen. Tuleva kulttuuriministeri ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja Sampo Terho innostui jopa kutsumaan päätöstä “historialliseksi hetkeksi Suomen kielipolitiikassa”.

En tässä kiinnitä sen enempää huomiota siihen, että hallituspuolueilla ei yleensä ole tapana (tai edes lupaa) kertoa tehdyistä yhteispäätöksistä kesken neuvotteluiden. Perussuomalaisten hinku rikkoa tätä herrasmiessopimusta ja nostaa omaa häntäänsä kertoi lähinnä pakottavasta tarpeesta omia edes yksi poliittinen saavutus lukuisten petettyjen vaalilupausten sekä penkin alle menneiden kunnallisvaalien jälkeen.

En myöskään ihmettele sitä, että kokeilu ylipäätään päätettiin käynnistää. Siitähän päätettiin asiallisesti jo keväällä 2015 kun eduskunta hyväksyi sinänsä hylätyn kansalaisaloitteen yhteydessä velvoittavan ponnen.

Todellisuudessa puheenjohtaja Terhon taannoisen riemunpurkauksen takana oli kuitenkin kirvelevä pettymys. Kokeilun piiriin tulee syksystä 2018 alkaen 2 200 viidennen ja kuudennen luokan oppilasta, jotka eivät ole ennen kokeilun alkamista aloittaneet toisen kotimaisen kielen opintoja. Kaksinumeroista lukua vaatineiden perussuomalaisten lähtökohtaan nähden vaivaiset 2 200 oppilasta ei ole suoraan sanoen mitään. Se vastaa 3,8 prosenttia ikäluokasta. Se tarkoittaa, että 96,2 prosenttia ikäluokasta jatkavat toisen kotimaisen kielen oppimista aivan kuten tähänkin saakka.

Jos tätä päätöstä kutsuu “historialliseksi Suomen kielipolitiikassa” niin voi vain replikoida, että kaikki on niin suhteellista. Tämän päätöksen kanssa voi hyvinkin elää. Se ei millään tavalla uhkaa ruotsin kielen asemaa Suomessa tai maamme kaksikielisyyttä.

Suurimman riskin kokeilussa kantavat sen sijaan ne lapset ja nuoret, jotka joutuvat sen piiriin. Hallituksen parhaillaan lausuntokierroksella olevan esitysluonnoksenkin mukaan esityksellä on vaikutuksia siihen osallistuville oppilaille. ”Myöhemmin toisen asteen tai korkea-asteen opinnoissa ruotsin kielen osaamisen hankkiminen saattaisi jäädä oppilaan vastuulle ja mahdollisesti hänen itsensä kustannettavaksi. Toisen kotimaisen kielen taidon puuttuminen saattaisi tulevaisuudessa haitata viransaantia tai muutoin aiheuttaa sellaisia tilanteita, joissa ruotsia osaamattomat joutuvat huonompaan asemaan”, esitysluonnoksessa sanotaan.

Kovaa tekstiä, mutta täyttä asiaa. Siksi tekstissä sanotaankin lisäksi, että “Opetuksen järjestäjän tulee varmistua siitä, että oppilas ja hänen huoltajansa ja muut lailliset edustajansa ovat tietoisia voimassa olevan lainsäädännön mukaisista kielitaitovaatimuksista, esimerkiksi molempien kotimaisten kielten osaamisen merkityksestä jatko-opintojen ja virkaan valituksi tulemisen kannalta”.

On siis tiedostettava riski, että oppilaan elämän polulle viritetään tietoisesti ansa.

Siksi toivon hartaasti, ettei yksikään vahvasti kaksikielinen kunta hakeudu tämän “historiallisen”, mutta käytännössä karhunpalveluksen muodon saaneen kielikokeilun piiriin. Se avaisi näet myös senkin mahdollisuuden, että ruotsinkieliset oppilaat vaihtaisivat pois pakollisen suomen kielen. Tämä olisi turmiollista, osittain siksi että Suomessa on kaksi kansalliskieltä – ja osittain siksi, että ummikolla on siivet leikattuina työmarkkinoita ja loppuelämäänsä ajatellen.

Ei tarvitse olla kärpäsenä katossa Suomalaisuuden liiton toimistolla jotta ymmärtäisi, että tämä torsoksikin jäänyt kielikokeilu on vain välietappi numero kaksi heidän unelmiensa matkalla kohti yksikielistä Suomea. Ensimmäinen etappi oli pakollisen ruotsin kielen poistaminen yo-kirjoituksissa vuonna 2005. Silloin, kuten nytkin, hankkeen kannattajat väittivät tietoisen valheellisesti, että vapaaehtoisuus lisää kiinnostusta kieltä kohtaan. Todellisuus on – todistettavasti – päinvastainen.

Jatkoetapit syntyvät sitten vähitellen siitä, jos nyt päätettyä kielikokeilua laajennettaisiin niin, että siitä lopulta tulee pysyvä – kuten kävi yo-ruotsin kanssa. Tämän jälkeen akateemisten loppututkintojen kielivaatimukset joutuisivat tulilinjalle, jonka jälkeen vuorossa olisi julkisten virkojen kielivaatimusten poistaminen, siis julkisten palvelujen heikentäminen ruotsin kielellä. Sitten päämäärä olisikin saavutettu.

En kuitenkaan usko, että näin tulee käymään. Sen verran viisautta ja kauaskatseisuutta tästä maasta  vielä löytyy. Päinvastoin Suomeen tarvitaan lisää kielitaitoa, siis kaikkien mahdollisten kielten opiskelua, kautta linjan. Sen päämäärän tiellä eivät ole suomen tai ruotsin kielet vaan liiallinen valinnanvapaus, resurssipula ja asenteet.

Laajan yleissivistyksen saavuttaminen vaatii aina työtä, aikaa, hikeä ja määrätietoisuutta. Oikoteitä ei ole. Kielitaito on tärkeä osa yleissivistystä. En ole koskaan tavannut sellaista ihmistä, joka olisi valittanut sitä, että osaa tai ymmärtää liian montaa kieltä.

Toivotan kaikille 2200 kokeiluun osallistuvalle oppilaalle onnea ja menestystä opintojen tiellä – ja elämän polulla.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Stefan Wallin
Stefan Wallin on kansanedustaja (r.).

Leave a Comment