Miksi kukaan ei uskalla mitään työttömyydelle?

Viime päivinä on työttömyydestä puhuttu oikein urakalla. Syytä onkin, koska lähes 400 000 suomalaista on vailla työtä. Työttömyyden todellisiin kipupisteisiin ei kuitenkaan haluta koskea edes pitkällä tikulla. Ketään ei haluta suututtaa. Jopa hallitus tekee budjettiriihessä lehmänkauppoja ja tahko pyörii ympyrää. Valitettavasti tässäkin pitää paikkansa vanha sanonta: jos joku ei suutu, niin mikään ei muutu.

Viime aikoina on puhuttu aika vähän siitä, että me tarvitaan vähintään 200 000 uutta yksityisrahoitteisen sektorin työpaikkaa. Aitoa työn tarjontaa syntyy vain yksityisen sektorin kilpailukyvyn kautta. Kilpailukyky muodostuu sekä laadusta että hinnasta.  Suomi on menettänyt molemmissa asemiaan viime vuosina ja työpaikkoja ei synny riittävästi.

Laatutyön osalta elimme liian kauan Nokian huippuvuosien aallonharjalla. Kun Nokia investoi tutkimukseen ja tuotekehitykseen, ajattelimme että kaikki tekevät samoin. Monet toimialat jäivät lepäämään laakereillaan. Kilpailukyvyn hiljainen rapautuminen merkitsi myös investointien vähentymistä.  Tulevaisuuteen ei enää uskottu. Tällä hetkellä Suomessa poistot ylittävät investoinnit.

Nyt investointitarpeeseen on vähitellen herätty. Ilahduttavasti esimerkiksi metsäteollisuus on investoinut Suomeen.  Kemianteollisuus on myös elpymässä ja teknologiateollisuuteen on syntymässä monia uusia ideoita – osaksi entisen Nokia-klusterin huippuosaajien ansiosta. Laatu- ja innovaatiokilpailukyky eivät kuitenkaan synny hetkessä.

Samanaikaisesti onnistuimme viimeisen kymmenen vuoden aikana pilaamaan hintakilpailukykymme. Jos laatu on nykyisin sama kuin kilpailijoillamme, asiakas ostaa halvempaa. Siksi nopea työllisyyden kasvu syntyisi siitä, että työn hinta laitettaisiin kohdalleen. Saksassa lama ylitettiin heittämällä yrityskohtaisella sopimisella. Suomi valitsi jäykkien työmarkkinoiden  tien, jossa satoja tuhansia työpaikkoja ja valtava osaamispääoma katosi kortistoon.

Massatyöttömyyttä lähdettiin ratkaisemaan odottamalla parempia aikoja. Kilpailukyvyn puutteen kovaan ytimeen ei uskallettu koskea ja teetettiin ihmisillä sinänsä tarpeellisia hätäaputöitä työttömyysputkien katkaisemiseksi. Samalla hidastettiin aitoa tarvetta koko rakenteen uudistamiseksi. Tämä lämmitti hetken, mutta nyt ovat housut märkänä. Valtio velkaantui muutamassa vuodessa yli 50 miljardia ja nyt vuotuiset työttömyysenot ylittävät jo 5 miljardia euroa.

Työttömän ihmisen näkökulmasta synnytimme samalla kannustinloukut. Vanhakantainen ajatus siitä, että olet joko kokoaikaisessa työssä tai työttömänä, hallitsee edelleen työllisyyspolitiikkaamme. Eräs työtön ystäväni otti kolmen päivän urakan vastaan ja tienasi nettona 139 euroa. KELA oletti laskennallisesti, että hän on töissä koko kuukauden ja peruutti työmarkkinatuen. Ei paljon työ innosta tämän kokemuksen jälkeen. Suomi ei todellakaan ole tietoyhteiskunnan ajassa työn ja työttömyysturvan yhteensovittamisessa.

Olemme tehneet joitain parannuksia kannustinloukkuihin, kuten 300 euron suojaosuus. Todellisuudessa vain siirsimme kannustinloukkua toiseen paikkaan. Pirkkalan torilla rakennusalan yrittäjä kertoi, että hän palkkasi kiireelliseen projektiin myös porukan pitkäaikaistyöttömiä. Hanskat tippuivat siinä vaiheessa, kun palkkaa oli kertynyt 298 euroa. Näiden esimerkkien avulla haluaisin kysyä, miksi työttömyyttä ei katsota yksilön näkökulmasta? Järjestelmän pitäisi palvella ja kannustaa yksilöä, ei yksilön järjestelmää. Yksilöllä tarkoitan sekä yksittäistä työtöntä että potentiaalista työnantajaa.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Harri Jaskari

Harri Jaskari kansanedustaja (kok.).


Leave a Comment