Luottamuspulasta uhkaa tulla Suomen brändi

Meistä suomalaisista sanotaan usein, että luottamus on veressämme. Tarkoitamme mitä sanomme ja pidämme sanamme. Tästä ominaisuudesta olemme tunteneet aiheellisesti ylpeyttä. Luottamus on jotakin, josta voimme vaatimattomalle luonteellemme epätyypillisesti jopa kerskailla ulkomaalaisen ystävämme kanssa saunassa istuessamme. Suomi on rehti maa!

Nyt tämä suomalaisia yhdistävä piirre on yllättäen saanut pintaansa naarmuja. Yhtäkkiä tuntuu siltä , että juuri luottamuksesta on yhteiskunnassamme hirveä pula. Mitä oikein on tapahtunut? Kilpailukykysopimus on ajautunut kerta toisensa jälkeen karille juuri ennen maaliviivaa. Syyksi on kerrottu, mikäpä muu kuin juuri luottamuspula. Viimeistä edeltävällä kierroksella PAM:in puheenjohtaja ilmoitti, että järjestö ei voi luottaa hallituksen lupauksiin, tai edes hyvään tahtoon.

Maassamme, jossa mielellämme puhumme luottamuksesta, kuilu työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä on järisyttävän suuri. Tässä suhteessa työmarkkinamme eroavat suuresti vaikkapa Ruotsin työmarkkinoista. Luottamuspula johtaa liian moniin lakkoihin ja kariutuneisiin neuvotteluihin. Meillä on reilusti yli sata lakkoa vuodessa, kun Ruotsissa lakot voidaan laskea yhden käden sormilla.

Kun luottamuksesta on pulaa, ohjauskeinot ja säännökset astuvat kehiin. Tämä johtaa paitsi pitkiin neuvotteluihin, myös kankeisiin rakenteisiin ja määräyksiin.  Jokainen, joka on toiminut yrittäjänä tietää mistä puhun.

Esimerkiksi piilevästä luottamuspulasta ja sen aiheuttamasta kankeudesta sopii Turussa menestyksekkäästi toimiva pieni IT-yritys, joka tuottaa tapahtumien hallintaan liittyviä palveluita. Kuten niin monet pienet startup -yritykset, se elää joustavuudesta: työntekijät työskentelevät silloin, kun se heille sopii. He saavat toisin sanoen itse säännellä ajankäyttöään. Tämä toimii, sillä työnantajan ja työntekijöiden välillä vallitsee luottamus. Luottamus, joka kasvattaa työssä viihtymistä, motivaatiota ja tehokkuutta.

Viranomaisille tällainen luottamussuhde ei kuitenkaan riitä. Tämän yritys sai kokea, kun työnsuojeluviranomaiset tulivat vierailulle. Puutosluettelo oli pitkä: ei ollut työlistoja, leimauskortteja tai kankeasti määriteltyjä ohjeistuksia. Ei tarkkaa tietoa siitä kuinka, milloin ja missä työtä tulisi tehdä. Nämä asiat piti hoitaa kuntoon, jotta yritys välttyisi rankemmilta toimenpiteiltä. Yrityksellä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin toteuttaa nämä esitetyt vaatimukset. Ulos lensivät spontaanius, joustavuus ja tehokkuus – tilalle tulivat kontrollimekanismit, aikataulut ja säännökset.

Kuka tässä voittaa? Ei yritys, ei yhteiskunta – eivätkä myöskään työntekijät.

Kilpailukykysopimus unohtaa täysin ison ryhmän yksinyrittäjiä ja keskittyy ainoastaan sementoimaan vanhoja rakenteita. Lainsäädäntömme sekin monin paikoin tyystin tietämätön pienten ja kasvavien yritysten tarpeista. Turhin määräyksin synnytetty luottamuspula työnantajan ja työntekijän välillä vahingoittavat paitsi ihmisiä myös yritysten kehitystä.

Normeja tarvitaan, mutta tilaa täytyy olla myös vastuulliselle vapaudelle. Työnantaja ei ole työntekijän vihollinen, joka häikäilemättä käyttää vahvaa asemaansa työntekijän vahingoksi. Tämä riski on olemassa, mutta sen tapaisiin työpaikkoihin ja työnantajiin Darwinin laki yleensä ripeästi puuttuu.

Työkalupakista täytyy tulevaisuudessa löytyä tilaa yhteisesti työpaikalla sovituille, yhdessä toimiviksi todetuille toimintatavoille. Lainsäädännön tulee puuttua asioihin vasta siinä vaiheessa, kun tämä sopimus ei jostain syystä toimi.

Lainsäätäjien tehtävänä on kyntää maaperä menestyvälle yritystoiminnalle. Traktorin polttoaineeksi tarvitaan luottamusta.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Anders Adlercreutz

Anders Adlercreutz on arkkitehti, yrittäjä, viiden lapsen isä ja RKP:n kansanedustaja.


Leave a Comment