Koska suomalaiset laskeutuvat puusta?

Suomi on kiistämättä hyvinvointivaltio. Meillä on erinomainen koulutusjärjestelmä, kattavat ja laadukkaat terveydenhuolto- ja sosiaalitukijärjestelmät. Maassamme on turvallista elää, olla ja kulkea. Infrastruktuurimme on pääosin hyvin toimiva, mitä nyt sisäilmaongelmista ja homeesta kärsivät julkiset rakennukset pilaavat vakavasti kokonaistilannetta.

Yhteiskuntamme päätösten teon tavoitteena on huolehtia kaikista kansalaisista tasa-arvoisesti. Maamme satavuotisen historian peruskivenä on ollut tasa-arvo ja mahdollisuuksien turvaaminen omaan kehittymiseen perheen, suvun tai omasta taustasta riippumatta. Tästä periaatteesta on pidettävä kaikin voimin ja päätöksin kiinni.

Aina on kuitenkin parannettavaa. Maailma ympärillämme kehittyy ja siinä kehityksessä on Suomen ja suomalaisten oltava mukana. Mahdollisuuksien mukaan on pyrittävä intomielisesti olemaan myös suuntaamassa kehitystä. Kansainvälinen laaja ja avara vuorovaikutus on kehityksen kivijalkaa ja siksi Suomen on oltava kaikissa mahdollisissa kansainvälisissä verkostoissa aktiivitoimijana. Rajojen sulkemiseen tai verkostoista pois pyrkimiseen tähtäävä politiikka olisi kansamme kannalta monin tavoin epäviisasta, vahingollista ja vastuutonta.

Maailmalla kulkiessa kaksi selkeää toimintakulttuurimme parannuskohdetta nousee kyllä väistämättä mieleen. Ensimmäinen niistä on palvelualttius ja -halu. Monissa maissa asiakkaana sinun kanssasi asioiva henkilö tai taho pyrkii todella paneutumaan tarpeisiisi tai ongelmaasi ja kaikin keinoin etsii siihen apua ja ratkaisua. Valitettavan usein Suomessa tuntuu, että asiakkaana sinun on pyydettävä anteeksi sitä, että ”vaivaat” henkilökuntaa. Sen lisäksi, että kohtelu on liian usein välinpitämätöntä, saatat saada osaksesi jopa pilkallistakin kommentointia.

Edellä mainitsemaani ei pidä todellakaan lukea niin, että tuollainen toiminta olisi yleistä, mutta sitä ilmenee.

Yleensäkin kohtelias ja toista ihmistä kunnioittava, mieluusti myös arvostava käytös, on nostettava kansalliseksi arvoksi. Se alkaa jo siitä, että bussiin noustessa sanotaan päivää kuljettajalle. Olen monena aamuna havainnut olevani ainoa pysäkiltä kyytiin nousija, joka niin tekee.

Toinen asia on kehittyminen kateudesta kannustamiseen. Liian usein Suomessamme menestyvä tai eteenpäin pyrkivä ihminen saa osakseen vähättelyä, jopa pilkkaa. Usein tietysti selän takana.

Meidän on ymmärrettävä, että tasa-arvo ei tarkoita samaa kuin tasapäistäminen. Tasa-arvo on mahdollisuuksien tasa-arvoa, jonka päälle tulee edellyttääkin jokaiselta omia ponnisteluja. Niitä, jotka ponnisteluillaan saavuttavat joskus jotain enemmän kuin joku toinen ihminen, on kehuttava ja otettava heistä oppia.

Meidän suomalaisten onkin jatkettava sivistymistämme. Sivistykseen kuuluu toisen ihmisen tai ihmisryhmän arvostaminen hänen aatemaailmastaan tai mielipiteistään riippumatta. Siihen kuuluu toisten auttaminen ja kannustaminen sekä omakohtainen ponnistelu. Yhteiskunnan vastuu alkaa mahdollistamisesta, mutta jatkuu vasta siitä, jos yksilön omat voimat eivät riitä.

Sivistys syntyy teoilla, mutta myös julki tuoduilla tavoitteilla. Kotikasvatuksen ja koulutuksen on nostettava sivistys, sivistyminen ja sivistäminen uudelleen sille tasolle kansallisena arvona, mikä kehittyvälle sivistysvaltiolle kuuluu. Tärkeintä on kuitenkin, että me itse kukin käyttäydymme ja muutoin toimimme sivistyneesti.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Olli Luukkainen
Olli Luukkainen on Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja.

Leave a Comment