Kokoomuksen joka vaaliin useampi ehdokas

Ajan riento on levoton. Se näkyy kaikkialla: työpaikoilla, koulussa, viihteessä, politiikassa. Vanhemmat sukupolvet muistelevat kaiholla aikoja, jolloin elämä oli tasaista: työpaikat olivat pysyviä, koulussa tankattiin ikivanhoin metodein vuodesta toiseen ja politiikassa valtaa pitivät samat naamat, sattui yhteiskunnallisessa elämässä tai henkilökohtaisella tasolla sitten melkein mitä tahansa. Mutta paluuta ei ole. ”Oi niitä aikoja, onneksi ne eivät koskaan palaa”, kommentoi taannoin eräs politiikan konkari viisaasti häntä onnittelemaan tulleelle lähetystölle, kun ruvettiin muistelemaan menneitä.

Hektiseen elämän menoon liittyy kaiken läpivalaiseminen. Ja se on hyvä asia. Jokaisen on ansaittava paikkansa joka päivä, olet sitten tasavallan presidentti, puoluejohtaja tai kunnanvaltuutettu. Jopa tavallista virkamiestä tarkkaillaan niin, että perinteisestä julkisen hallinnon herran rauhasta on jäljellä enää rippeet.

Kun tasavallan presidentin vaalitapa muutettiin suoraksi kansanvaaliksi, lausuivat monet asiantuntijat varoituksen sanoja. Ulkopolitiikka on niin vaativa laji, että sitä ei pidä uskoa tavallisten ihmisten käsiin. Kuinka väärässä nuo elitistit olivatkaan! Kun elämme kansainvälispoliittisesti haastavia aikoja, on tärkeää, että ulkopolitiikkaa johtava presidentti on saanut valtakirjansa suoraan kansalta. Luottamus on käsin kosketeltavaa, se näkyy mielipidemittauksissa ja luo turvallisuuden tunnetta.

Urho Kekkonen johti Suomea menestyksekkäästi vuosikymmenet, vaikka valintatavat ja kulissien takainen peli saattavat nuorempia politiikan seuraajia hirvittää. Usein eivät vaihtuneet puolueiden puheenjohtajatkaan. Esimerkiksi kelpaa vaikka maalaisliitto-keskusta: 1954 syntynyt Esko Aho oli vasta puolueensa sotien jälkeisen ajan neljäs puheenjohtaja. Pitkiä uria tehtiin myös muissa puolueissa. Oliko kyse johtajien ylivertaisuudesta, vai siitä, että haastamista pidettiin huonotapaisuutena, jopa häiriköintinä? Uskallusta ei ainakaan ollut kuin kunkin puolueen marginaalikannatusta nauttivilla ulkokehän henkilöillä.

Eri aatesuuntien puoluekokouskäytännöt vaihtelevat. Keskustan monituhatpäisellä vilkkaasti keskustelevalla ja reippaasti myös henkilöistä äänestävällä kokouksella on kovin vähän tekemistä vihreiden pienimuotoisten, keskustelukerhoa muistuttavien tapaamisten kanssa. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit asettuvat tässä katsannossa kahden ääripään väliin.

Aloitin kansanedustajana 1987. Silloin kokoomus palasi pitkän tauon jälkeen hallitukseen. Puoluetta johti Ilkka Suominen ja hyvin johtikin. Muutospaineita ei ollut, vaikka hallitukseen meno tapahtui ikään kuin mutkan kautta ja jätti taatusti jälkensä. Olimme tuolloin eduskuntaryhmässä varuillamme, ikään kuin peläten, että heräämme unestamme ja huomaamme olevamme taas ikuisella oppositiovaelluksella. Emme siis juuri äänestellet.

Nyt kokoomus on ollut hallitusvastuussa melkein tauotta 1980-luvun lopulta alkaen. Sillä on seurauksensa, vastuu painaa ja syö naista ja miestä. Eikä valtionhoitaja-puolueen ole aina helppo motivoida jäseniään. Niitä, jotka turuilla ja toreilla kantavat vastuuta, mutta eivät istu pöydissä, joissa päätökset tehdään.

Eräs tapa tehdä palvelus puolueaktiiveille on demokraattinen puoluekokous. Kokoomus kokoontuu seuraavan kerran Lappeenrantaan. Rivijäsenenä toivon, että jokaisessa vaalissa olisi useampia ehdokkaita. Nyt on aika astua esiin. Jäsenet haluavat vaikuttaa. Ja valtaa pitävien on ansaittava luottamuksensa. Puoluekokous on isäntä, ei renki.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Kari Häkämies
Kari Häkämies on Varsinais-Suomen maakuntajohtaja.

Leave a Comment