New York City

Kohti autonomisten suurkaupunkien liittoa

New Yorkin pormestari Bill de Blasio keräsi 21.11.2016 pitämässään puheessa Donald Trumpin vaalilupausten kodittomiksi jättämät poliittiset irtopisteet. Pormestari vakuutti, että kaupunki ei taivu päätöksiin, joilla liittovaltio heikentäisi liberaalia demokratiaa.

– Jos liittovaltio vaatii kaikkia muslimeja rekisteröitymään, me (New York) estämme sen laillisin keinoin, de Blasio aloitti melko sovittelevasti mutta kovensi sen jälkeen retoriikkaansa.

– Jos liittovaltio tahtoo, että poliisimme hajottavat maahanmuuttajien perheet, me kieltäydymme tottelemasta.

Presidentinvaalikampanjan jälkeisestä tulehtuneesta ilmapiiristä kertoo kaiken puheeseen ujutettu kohta, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys jokaisessa liberaalissa demokratiassa:
– Jos vähemmistöt joutuvat hyökkäysten kohteeksi, me etsimme hyökkääjät, pidätämme heidät, syytämme heitä ja tuomitsemme heidät.

Niin, tarvitseeko se tosiaan sanoa erikseen ääneen? Edes Amerikassa?

(Juttu jatkuu videon alla)

Satunnainen tarkkailija odottaa nyt mielenkiinnolla Yhdysvaltojen suurten, liberaalien rannikkokaupunkien autonomian vahvistumista entisestään liittovaltion kustannuksella. Kun vaalilupauksiaan liukuhihnalla peruva Donald Trump vielä heikentää presidentti-instituution uskottavuutta, niin suunta näyttää selvältä. Kehityksen voi ennustaa vievän kohti autonomisten suurkaupunkien liittoa.

Ollaan realisteja. Kansallisvaltiot ja globalisoituva talous eivät näytä sopivan kovin hyvin samalle pallolle. Kun suurissa kaupungeissa asuvat ihmiset kokevat enimmäkseen hyötyvänsä globalisaatiosta, maaseudulla ja vanhoissa maakuntakeskuksissa voitolla on tappiomieliala.

Kansallisvaltiot synnytettiin idealle yhtenäisestä kansasta. Yhteinen kieli, yhteisiksi koetut arvot ja yhteinen kulttuuri painoivat enemmän kuin erottavat tekijät. Hyödylliseksi on usein osoittautunut myös yhteinen vihollinen.

Jytkyn, Brexitin, Trumpin ja MV-lehden aikakaudella tilanne on toinen. Helsinkiläisillä ja berliiniläisillä näyttää olevan enemmän yhteistä kuin helsinkiläisillä ja sysmäläisillä. Punavuoren kuplassa elävän urbaanieliitin arvot ovat punaniskaviljelijälle suurempi vihollinen kuin laajentumishaluinen Venäjä. Suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin aika näyttää olevan ainakin toistaiseksi ohi.

Euroopan unioni sinnittelee. Kansallisvaltio Suomi sinnittelee myös ja yrittää pitää pintansa hajottavien voimien paineessa. Mutta onko mielekästä yrittää väkisin pitää kiinni sellaisesta, joka ei ole luontevaa? Kysymys siitä, kuka tarvitsee EU:ta on jo muuttunut kiihkokansalliseksi liturgiaksi. Oikeampi kysymys taitaa olla, kuka tarvitsee kansallisvaltiota?

Eikö helsinkiläisten veronmaksajien olisi järkevämpää ja hyödyllisempää tukea taloudellisesti Tallinnaa kuin Kainuuta? Henkinen etäisyys Helsingistä Tukholmaan on häviävän pieni kun sitä verrataan vaikkapa Helsingin ja Alavieskan välille revenneeseen kuiluun. Talsinkiholm (Tallinnan, Helsingin ja Tukholman liitto) muodostaisi luonnostaan dynaamisen talousalueen, joka olisi jokaiselle liittolaiselle enemmän kuin osiensa summa.

New Yorkin osavaltion kansantuote oli 1,44 biljoonaa dollaria vuonna 2015. Itsenäinen New York olisi maailman 12. suurin talousalue.

Helsingin seutu tuotti (vuonna 2013) 73,6 miljardia euroa eli yli 36 prosenttia Suomen kansantuotteesta. Asukasta kohden tuotettu kansantuote oli hieman yli 50000 euroa, 36 prosenttia yli koko maan keskiarvon.

Demokratia toimii Jytkyn, Brexitin ja Trumpin aikakaudella niin kuin sen pitääkin. Kansaa ei voi vaihtaa. Mutta rajoja voi aina siirtää. Onko mielekästä, että taloudellista lisäarvoa luova liberaali kaupunkilainen jää takamaiden kurjistuvien heinähattujen näköalattomuuden panttivangiksi? Onko se sitä kansanvaltaa?

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Timo Mäkinen

Verkkouutisten AD. Soutaa, ei huopaa. Pyörittänyt sorvia vuodesta 1988. Yrittää kovasti olla älyllisesti rehellinen, edes itselleen. Siksi liberaali.


Timo Mäkinen on FacebookTimo Mäkinen on LinkedinTimo Mäkinen on Twitter

Leave a Comment