Kekkonen kohauttaa vieläkin

Keskiviikkona 31.8.2016 tulee kuluneeksi 30 vuotta presidentti Urho Kekkosen kuolemasta. Ei liene sattuma, että toimittaja Maarit Tyrkkö-Huovisen kirja Presidentti ja toimittaja julkaistiin juuri nyt.

Suomella on edelleen traumaattinen suhde Kekkosen aikaan, vaikka lähes puolet suomalaisista on syntynyt hänen valtakautensa jälkeen. Tyrkön teos on tästäkin syystä syksyn kirjasuosikki. 

Valtaosa kirjaa kommentoineista on kiittänyt Tyrkön avoimuutta ja tarkkaa lähdeaineistoa, josta merkittävä osa on Kekkosen omin käsin kirjoittamaa. Luonnollisesti on myös heitä, jotka kyseenalaistavat kirjoittajan motiivit ja moraalin. Oma kantani on, että Suomea laajoin valtaoikeuksin ja poikkeuksellisen pitkään hallinneen presidentti Kekkosen ihmissuhteet eivät ole yksityisasia. Niinkin voisi sanoa, että dokumentoinnin kannalta onneksi UKK ihastui uutteraan toimittajaan eikä vaikkapa iskelmälaulajaan.

“Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata” riimitteli aikanaan vallankumouslaulun sanoittaja. Silti Kekkosen viimeisten virkavuosien muisteleminen johdattaa ajattelemaan, miten hän ja kansakunta olisivat voineet välttyä tilanteelta, jossa tasavallan presidentin tehtävien hoito vaarantui ja tuli lopulta mahdottomaksi lähipiirin, poliitikkojen ja median salaaman sairauden vuoksi samalla kun presidentille kuulunutta valtaa liukui hänen avustajilleen. 

Jos poikkeuslakimenettelyn sijasta olisi pidetty normaalit presidentinvaalit vuonna 1974, Kekkonen olisi epäilemättä tullut uudelleen valituksi ylivoimaisella enemmistöllä. Virkakausi olisi päättynyt keväällä 1980, jolloin 79-vuotias presidentti jo oli kärsinyt aivotoiminnan häiriöistä mutta oli vielä ilmeisen kykenevä arvioimaan omaa tilaansa. Hän olisi päässyt eläkkeelle ja Orimattilaan laatimaan muistelmiaan säästyen syksyllä 1981 nähdyltä nöyryyttävältä loppunäytökseltä. Olisiko vapaakauppasopimus EECn kanssa jäänyt tekemättä – askel länteen ottamatta – ilman poikkeuslakia? Tuskin, vaikka emme voi varmuudella tietää.

Voi tietysti kuvitella, että samat taustavoimat ja puolueet, jotka pyysivät Kekkosta ehdolle vuoden 1978 vaaleihin, olisivat suostutellet häntä jatkamaan myös pari vuotta myöhemmin. Käytän jossittelijan oikeuttani olla uskomatta, että niin olisi tapahtunut ja Kekkonen olisi suostunut.

Seuraajakysymys olisi luultavasti ratkennut samaan tapaan kuin tapahtui 1982. Samat presidenttiehdokkaat ja sama lopputulos mutta raikkaampi ilmapiiri.

Jälkikäteen kaikki tietysti näyttää selkeämmältä kuin vaikkapa loppuvuodesta 1977, jolloin itsekin pääsin läheltä näkemään, miten sosialidemokraattien, keskustan, kokoomuksen, kansandemokraattien ja kommunistien sekä RKP:n ja liberaalien presidenttiehdokkaakseen vuoden 1978 vaaleihin asettama Kekkonen ei ollut – vahvasti autettunakaan – suoriutua vaalikampanjaan kuuluneista esiintymisistä. Vaikenemalla olin vähäiseltä osaltani mukana kollektiivisessa itsepetoksessa. 

Mitä tästä opittiin? Melko ripeästi Suomessa lakia muutettiin niin, että sama henkilö voidaan valita tasavallan presidentin virkaan enintään kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Presidentti Mauno Koivisto aloitti omalla päätöksellään käytännön, jolla presidentin terveydentilasta annettiin säännöllisesti tietoa julkisuuteen. Hän oli myös aloitteellinen tasavallan presidentin valtaoikeuksien supistamisessa. Muutoksia ei tosin saatettu voimaan Koiviston presidenttikaudella, vaan valtaa karsittiin hänen seuraajiltaan.

Suurin muutos on tapahtunut median ja kansalaisten asenteissa ja mahdollisuudessa saada tietoja. Salaisuudet paljastetaan, eikä kukaan ole arvostelun yläpuolella. Vaikka julkisessa asemassa olevien jokaisen askelen vahtiminen välillä saa tirkistelyn piirteitä, tuo hinta vallankäytön läpinäkyvyydestä ei ole kohtuuton. 

Delfiinien kuljetuskin saa nykyisin aikaan suuremman mediakohun kuin presidentin taluttaminen joskus sai. 

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jussi Isotalo

Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri.


Leave a Comment