Kansallisvaltioiden kriisi

Kun puhutaan EU:sta, niin puhutaan kriiseistä, maahanmuutosta, taloudesta ja terrorismista. Puhutaan myös populismista ja Brexitistä. Mutta puhutaanko oikeasti EU:sta?

Puhe EU:sta on itse asiassa puhetta maailman muutoksesta ja siitä miten me siihen suhtaudumme. Siinä puheessa EU on sateenvarjo, jonka pitäisi suojata kaikelta ja kun se ei sitä tee, siitä tulee syyllinen.

Euroopan Unioni ja sen instituutiot perustettiin rakentamaan vähin erin syvenevää taloudellista yhteistyötä. Ne ottavat huomioon monen toimijan kannat, joten ne ovat hitaita. Mutta ennen kaikkea ne ovat hitaita, koska jäsenmaat ovat hitaita. Ja vaikka käsillä olevat kriisit eivät ole EU:n aiheuttamia, on tämä hitaus haitannut niiden hoitamista. Syyrian osalta nopea ennakointi olisi voinut jopa estää suuren osan pakolaiskriisistä.

Kansanvaltainen poliittinen järjestelmä äänestäjistä etujärjestöihin ja edustajiin toimii totuttujen mallien mukaan, puolustaa olemassa olevaa etua ja on siksi hidas reagoimaan. Muutokset havaitaan, mutta notkeus vaikuttaa niihin puuttuu. Vain harvoin politiikka kulkee äänestäjien edellä. Ja kun kansallisvaltioissa valtaosa puolueista on joko sidottu nykyisyyteen tai pahimmillaan jopa käyttää äänestäjien epäluuloa populistisesti hyväkseen, niin miten EU voisi toimia sen tehokkaammin?

Puhe EU:sta onkin siis kipuilua kansallisvaltion kriisissä. Amerikkalainen politologi Benjamin Barber polemisoi, että kansallisvaltiot eivät kykene vastaamaan planeetanlaajuisesta keskinäisriippuvuudesta syntyviin haasteisiin, koska ne ovat liian taipuvaisia keskinäiseen kilpailuun ja kykenemättömiä luomaan globaalia yhteistyötä tai globaaleja yhteisiä hyödykkeitä. Hänen ehdotuksensa on kaupunkien muodostamat verkostot.

Viimeaikaisissa vaaleissa eri puolilla Eurooppaa on nähty kuinka vaikeaksi toimivien hallitusten muodostaminen on tullut kun keskusta-oikeiston ja keskusta-vasemmiston kannatus on valunut populisteille. Populismiin monissa maissa liittyvä nationalismi luokin paradoksin, jossa yhteistä ratkaisua vaativiin ongelmiin esitetäänkin eristäytymistä, rajojen sulkemista ja eroa EU:sta.

Toinen paradoksi on, että mitä enemmän politiikkaa tarvittaisiin, sitä vähemmän se vaikuttaa. Maailman kriisit ja riskit eivät ole kone, jota säädetään ruuvimeisselillä. Ne ovat pikemminkin orgaaninen ekosysteemi, jossa muutos yhdessä elementissä vaikuttaa haitallisesti toiseen ja hyödyllisesti kolmanteen elementtiin. Politiikan valta on kutistunut, ei vain talouden tai median alle vaan kaikkeen siihen mihin ihminen vaikuttaa.

Samaan aikaan ihmiset ovat entistä kärsimättömämpiä – kiitos muun muassa reaaliaikaiselle medialle – ja vaativat politiikalta ratkaisuja, joita sen on yhä vaikeampi tuottaa. Ja kun odotushorisontti karkaa kauemmas, kasvaa tyytymättömyys.

Joten kun puhutaan EU:sta tai politiikasta, niin meidän pitäisikin lopulta puhua siitä mitä me haluamme, toivomme ja vastustamme, mutta erityisesti siitä, miten me sen tuotamme.

Kun sanomme, mitkä ovat arvomme ja niistä seuraavat poliittiset vaatimukset, on myös sanottava, miten niitä parhaiten toteutetaan. Kansallisvaltio oli erinomainen keksintö tuomaan kansalaisilleen ensin vapautta ja sitten turvaa, kunnes turvan tuottaminen sortui maailmansotiin. EU:n vahvistama keskinäinen talousriippuvuus on karkottanut sodat, mutta kansallisvaltioita se ei silti ole syrjäyttänyt. Ja kun EU:n ongelmia katsoo, niin suurimmat niistä eivät suinkaan kumpua komission tuottamasta sääntelystä tai parlamentin vilpittömästä halusta kommentoida kaikkea mikä liikkuu, vaan siitä, että jäsenmaat tulevat neuvoston kokouksiin salkut täynnä kasvavia sisäpoliittisia ongelmiaan.

Tätä kansallisvaltioiden kantamaa perisynnin taakkaa ei olisi pahitteeksi liittovaltion avulla keventää.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Pete Pakarinen
Pete Pakarinen työskentelee lehdistöneuvonantajana Euroopan parlamentin EPP-ryhmässä.

Leave a Comment