Inhorealistisia ulkopolitiikan eläintarinoita

Antiikin Kreikan Aisopos, joka tunnetaan eläintarinoistaan, oli legendan mukaan orja, joka voitti vapauden oveluudellaan ja hänestä tuli kuninkaiden neuvonantaja. Hänen elämäntarinansa on hieman samantapainen kuin Niccolo Machiavellin. Ollessaan eristettynä maaseudulle, Machiavelli kirjoitti sarjan neuvoja ruhtinaalle, jossa tärkeää osaa näytteli ansoihin lankeava leijona ja susien saaliiksi helposti joutuva kettu.

Aisopokseen yhdistetyssä “Kettu, aasi ja leijona” -tarinassa aasi ja kettu ovat yhteisellä metsästysmatkalla, kun he yht’äkkiä törmäävät leijonaan. Kettu ymmärtää vaaran ja juonittelee leijonan kanssa aasin päänmenoksi oman henkensä säilyttämiseksi. Aasille kaivetaan ansamonttu, johon se putoaa. Leijona syökin yllättyneen ketun ajatuksella, että monttuun joutuneen aasin voi syödä myöhemminkin. Eläintarinat ovat kutkuttavia. Moni kykenee lukemaan Suomen aseman juonikkuutta jo tähän Aisopoksen moraalitarinaan.

Aisopoksen tarinoissa viekkaan kavala kettu voi hyvin joutua omien juoniensa uhriksi. Historia kaareutuu kohti oikeudenmukaisuutta. Machiavellin näkemys oli Aisoposta lohduttomampi. Machiavellin tarinoissa kettu saa usein voittonsa. Ihminen ei ole todellisuuden keskus tai liikuttava voima, eikä vaikuttavat lainalaisuudet ole inhimillisiä. Kaitselmus ei johdattele ketään. Moraalinen toiminta ei tuo hyvää karmaa. Inhimillistä elämää kuluttaa aaltoileva sattumanvaraisuuden eroosio. Tässä aallokossa, mikä tahansa inhimillinen toiminta väistämättä kuluu ja korruptoituu. Historia on sekamelska, eikä sitä voi erottaa luonnon vihamielisyydestä ja henkiinjäämiskamppailusta. Oikeudenmukaisuuden asemasta historia voi aivan yhtä hyvin kaareutua kohti Brexitiä ja laskeutua Trump-tornien taakse. Tämä lohdotun näkemys tulee hyvin lähelle suomalaista inhorealismia.

Ulkopolitiikan inhorealismi on syytä erottaa kansallisesta realismista. Usein kuulee kansallista realismia tulkittavan niin, että olosuhteiden vakaus on sen keskeisiä lähtökohtia ja päämääriä. Vakauttavat tekijät tulkitaan miltei ikiaikaisina. Vain karttaa katsomalla suomalaisen tulisi havaita turvallisuuspolitiikan pysyvä peruskallio ja tehdä siitä ainoat mahdolliset johtopäätökset. Venäjä on sellainen kuin se on ollut ja tulee aina olemaan. Sen kansa kaipaa ja kestää vahvoja johtajia, jotka johtavat kansaa julmalla mutta määrätietoisella tavalla. Näin tulkittu Venäjä pyrkii vain puolustamaan omaa olemustaan ja olemassaolonsa paradigman jatkuvuutta, kun se jyrkentää sisäistä malliaan ja laajentumishakuista ulkoista rooliaan. Sen halu vahvistua raja-alueillaan on nähtävissä puolustuksellisena jatkuvuuden turvaamista. Näiden pysyvien faktojen tunnustaminen saatetaan nähdä ulkopoliittiikan lopullisena ratkaisuna maalle karhun kainalossa Pietarin esikaupunkien lähellä.

Inhorealismi suhtautuu kansallisen realismin oletuksiin ja historian opetuksien luentaan kriittisesti. Uskontunnustuksellinen luottamus pysyviin faktoihin, ajattomiin ulkopoliittisiin johtopäätöksiin ja ulkopolitiikan ratkaistavuuteen kuulostaa idealistiselta haihattelulta.

Suomen historian opetukset liittyvät erityisesti epävarmuuteen ja yllätyksellisiin juonenkäänteisiin. Inhorealismin mukaan kansainvälisen todellisuuden luonne on alati epävakaa ja loppuviimein vihamielinen yrityksille säilyttää kestävällä tavalla vakaita, mutta pieniä yhteiskuntia. Machiavelliä tapaillen, paraskaan hallitsija ei voi surffata onnettaren aaltoja kuin 50 prosentin varmuudella. Pienemmän maan kohdalla lukemat ovat lohduttomasti alhaisempia. Suomen mestarillinen 100 vuoden rakentamistarina ei takaa 110-vuotisjuhlia.

Myös ohimeneviä asioita on hyvä arvostaa ja niihin voi myös väliaikaisesti tukeutua. Optioiden aukipitäminen ja säilyttäminen on monella tavalla mielekästä. Pienen maan pitää iloita suvantovaiheista ja madollisuuksien aukipysymisestä. Kestäviä ja pitkäkestoisia passiivisia vakauttajia ei juuri ole. Putinin kääntyminen nationalistisen ja laajentumishakuisen suurvaltapolitiikan linjalle tuli yllätyksenä. Suomen kannalta erittäin huonoa skenaariota ei haluttu kovaa ääneen lausua, vaikka siihen oli puolustuspolitiikassa varauduttu. Suomalainen strateginen päättäväisyys on usein hiljaista. Hiljaisen strategisen päättäväisyyden olemusta on usein vaikea ymmärtää äänekkäämmissä ulkopoliittisissa kulttuureissa, kuten Suomenlahden eteläpuolella.

Passiivisesti muotoiltu vakauspolitiikka saattaa olla pitkänpäälle vain liturgista haihattelua. Aktiivisemmat, monitahoisemmat mallit perustuvat valppaalle ketteryydelle. Presidentti Sauli Niinistön ajatus dynaamisesti toisiinsa nähden liikkuvista ulkopolitiikan pilareista on tulkittavissa kannatettavaksi inhorealismiksi. Onnistunut surffaaminen tuulen rajuuntuessa voi perustua vain hyvälle vaistolle ja joustavalle tilannesidonnaisuudelle. Itsensä onnekkaaksi tekeminen vaatii tasapainotaitoja. Aidan päällä pysyminen, eli liikkumatilan varmistaminen, on keskeinen virtuositeetti.

Maailma on pienemmälle valtiolle lähtökohtaisesti vihamielinen. Olemassaoloa ein todennäköisesti kannattaisi perustaa passiiviselle uskolle suurvaltarealismin lopulta pieniä vakauttavasta voimasta. Aisopoksen aasi oli hyväuskoinen. Nytkin monet naivisti olettivat Donald Trumpin ja Vladimir Putinin sovun vakauttavan asioita. Jos sellainen tulisi ilman laajempia kansainvälispoliittisia kehyksiä, se olisi todennäköisesti huono ja osa alaspäin kaartuvaa kehityskulkua. Toinen harhausko liittyy ajatukseen, jonka mukaan Venäjän “pysyvien” intressien peesaaminen ja ymmärtäminen sallisi meidän ankkuroida itsemme johonkin tyyneen poukamaan, kriisien ja konfliktien ulkopuolelle.

Presidentti Sauli Niinistö on korostanut nimenomaan aktiivista vakauspolitiikkaa. Hän on osannut suhtautua epäillen liturgisesti toistettuihin lainalaisuuksiin.  Uudenvuoden puheessa mainittu alatarina karhusta oli tästä näkökulmasta hyvin mielenkiintoinen. Ilmeistä on, että karhuviittaus on monimerkityksellinen, jolla ulkopolitiikkaa käsittelevässä puheessa väistämättä kommunkoidaan suhdetta Venäjään: “”Ihmiset, eläimet ja kasvit, samasta juuresta, samaa ainetta”, totesi kirjailija Juha Hurme tv-uutisissa joulun aikaan. Niinpä se taitaa olla ja toimeen on keskenään tultava. Tutustuimme viime vuonna myös Sulo Karjalaiseen, jolla on karhu kaverina. Että noin katsoo eläin ihmistä, ihminen eläintä, silmästä silmään. Ymmärtävät jotain, paljonkin, toinen toisistaan? Ihmisyyttä vai eläimyyttä, luontokappaleita kumpikin.” Viittaus korostaa harmonian ja ymmärryksen mahdollisuutta, mutta vain mahdollisuutta.

Minulle tulee lähtökohtaisesti tarinasta mieleen Grizzly Man -dokumentti vuodelta 2005, joka on inhorealismin yksi lähiaikojen keskeisiä merkkipaaluja. Werner Herzogin ohjaama dokumentti kertoo vuosien ajan karhujen parissa eläneen Timothy Treadwellin tarinan. Dokumentti päättyy karusti karhun syödessä Treadwellin ja hänen naisystävänsä Amie Huguenardingin. Treadwell on pyrkinyt samaan villien karhujen luottamuksen. Herzog, joka on aikaisemmin todennut lintujen kirkuvan kauhuissaan, eivätkä laulavan iloissaan, toteaa dokumentissa: “Uskon, että yhteinen nimittäjä maailmankaikkeudessa on kaaos, vihamielisyys ja murha”. Hän jatkaa: “Mikä kummittelee mielessäni on, että kaikissa karhujen kasvoissa mitä Treadwell filmasi, minä en löydä yhteenkuuluvaisuutta, ymmärrystä tai armoa. Näen vain luonnon ylitse pursuavan välinpitämättömyyden. Minulle ei ole olemassa sellaisia asioita kuin karhujen oma salainen maailma ja heidän tympeä tuijotuksensa puhuttelee vain puoli tylsistyneellä kiinnostuksella ruokaan. Mutta Timothy Treadwellille, tämä karhu oli eräs ystävä, pelastaja”.

Sauli Niinistön puhe kertoi ymmärryksen mahdollisuudesta. Sulo Karjalainen on omassa pihapiirissään kesytetyissä oloissa saanut kontaktin. Taustalla presidentin puheessa oli kuitenkin paljon pahaenteisempi miltei inhorealistinen kuvaus varjojen laaksosta.

Suomalaisen kokemuksen yksi keskeinen piirre on luontosuhde. Suomalainen luontoon sulautuminen tarjoaa tapoja ja tunteita karuudesta, johon kietoutuu tappavuutta ja selviytymiskamppailua, mutta joka samalla on jylhä ja kunnioitettava. Siinä on samaa, mistä Thomas Hobbes, eräs klassisen realismin oppi-isiä kirjoitti. Rauhallisuuden saarekkeiden, valtioiden, ulkopuolella elämä on lyhyt, ikävä ja kurja. Hobbes lainasi oman näkemyksensä kreikkalaiselta Anteenan ja Spartan välisen suursodan historioitsija Thukydideeltä. Thukuydides kirjoitti teoksensa “Peloponnelaissotien historia”, jälkipolville. Hän halusi tulevien sukupolvien tunnistavan ajoissa suuret metsäpalot, sen kuinka maailma luhistuu kaaoksen syövereihin yllättävän helpposti. Hänelle keskeistä oli oikea-aikainen diagnoosi ja sen mukainen prognoosi. Ne, jotka eivät siihen kyenneet olivat tuomittuja äärimmäiseen väkivaltaan. Omassa ajassamme tälläisiä luhistumisprosesseja on nähtävissä yhä lähempänä. Syyrian luhistuminen ulkoisina apureineen kuvastaa sitä, mistä Herzogin, Hobbesin ja Thukydideen inhorealismi varoittaa, vaanivista lähemmäksi tulevista taantumisen pyörteistä.

Sauli Niinistön uudenvuoden puheen karhutarina tuki laajempaa kuvausta varjojen maailmasta. Uhkat ovat selviä. Ilmastonmuutoksesta, globaalin talouden haasteisiin sekä geopolitiikasta demokratian haavoittuvuuksiin merkit ajassamme ovat hyvin konkreettisia ja äärimmäisen lähellä. Edellisen sodan, kylmän sodan, aikana Suomi oli ajoittain kuin häkkiin joutunut eläintarhan leijona. Meillä oli karhun kainalossa tarkoituksemme. Venäjän näkökulmasta olimme manipuloitavissa oleva aasi, jonka avulla voitiin houkutella Länsi-Euroopan maita samaan ansamonttuun. Nyt tilanne on toinen. Susia  ja ansoja on monia. Niihin käyvät myös ketut, leijonat ja karhut.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Mika Aaltola

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen Instituutin ohjelmajohtaja.


Leave a Comment