Ei todellisuutta tule vain kaunistella

Valtioiden kansainvälinen asema on jatkuvan muutoksen kohteena. Harvojen maiden asemaa määrittää enää ensisijaisesti vain maantiede, vaan lukuisat muutkin tekijät. Kansainvälisten suhteiden oppikirjat vanhenevatkin yleensä ennenkuin ne on saatu julkisiksi, kun muutoksien vauhti on nopea. Esimerkkinä mainitaan usein maita, jotka ovat kukoistaneet mutta menettäneet asemansa, ja jälleen nousseet jaloilleen. Tällaisia maita ovat Argentiina, monet aiemmin miehitetyt sosialistimaat, kuten Puola, Viro ja Liettua, jotka olivat toisen maailmansodan uhrimaita, mutta tänään  ohittaneet entisen miehitysvallan useimmilla maiden asemaa määrittävillä mittareilla. Suomi ontuu,kun naapurissa Ruotsilla ja Virolla menee lujaa. Putoammeko vai nousemmeko?

Yksi valtion kansainvälistä arvostusta leimaava tekijä liittyy sen johtajiin. Lokakuussa 2013 Forbes-talousjulkaisu nosti presidentti Vladimir Putinin maailman vaikutusvaltaisimmaksi valtiojohtajaksi. Taustalla oli oletus, että Putin oli kohentanut Venäjän kansainvälistä arvovaltaa syrjäytettyään presidentti Barack Obaman ykkösasemasta. Putin olikin aiemmin samana vuonna onnistunut hyödyntämään tietovuotaja Edward Snowdenia antamalla hänelle poliittisen turvapaikan Venäjältä. “Eihän ihmisoikeustaistelijoiden kuulu olla vankilassa”, kuten Putin medioille asiaa selitti.

Myöhemmin syksyllä Putin oli niinikään ottanut kunnian diplomatian kentillä, kun hänen ehdotuksestaan Syyrian kemialliset  aseet saatettiin kansainvälisen tarkkailun alaisiksi. Elokuussa hermokaasuiskulla oli  surmattu lähes 1500 syyrialaissiviiliä. Harva jäi miettimään, mikä rooli Venäjällä oli siihen, että Syyrian sisällissotaa ei 2011 saatu tukahdutettua. Putin oli varmasti suunnitellut helmikuussa 2014 pidetyistä Sotshin olympialaisista itselleen ja maalleen julkisuusvoittoa, mutta seuraavassa kuussa toimeenpantu Krimin miehitys muutti ei vain Putinin vaan myös Venäjän kansainvälisen arvostuksen kerta heitolla.

Entä Suomi? Lokakuussa 2012  Suomi hävisi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvan paikan kirkkaasti äänestyksessä Luxembourgille. Asia sivuutettiin Suomessa lähes olan kohautuksella. Kyse oli kuitenkin vakavasta viestistä. Suomen perinteinen hyvä asema YK:ssa oli heikentynyt, eikä sitä  pelastanut edes suurin uhrauksin rakennettu “rauhanrakentajabrändäys”.  Kuitenkin neljä tekijää saattaisi selittää asemien menetystä. Ensinnäkin Nordstream-kaasuputken edistäminen vuosina 2006-2009 johti ulkomailla suomettumissyytöksiin. Financial Times nosti suomettumisen esille vielä  kesäkuun alussa, kun lehti perkasi  Suomeen suunniteilla olevan Fennovoiman hankkeen taustoja. Toisekseen Suomi harjoitti EU:n talouskriisissä itsekästä politikointia vaatimalla vakuuksia Kreikalle annettavia velkoja vastaan. Kolmanneksi Suomi oli Georgian sodan yhteydessä – ja ehkä myöhemminkin- erottautunut “Venäjän ymmärtäjäksi”, mihin liittyi Suomen karsas virallinen Nato-asenne. Ollaan kumppaneita, mutta arvostellaan epäsuorasti Natoa osen olemassaolosta. “Jyrkkä ei” jäsenyydelle. Neljänneksi Suomen kylmän sodan ajalta periytyvä sopimusyhteiskunta, joka jarruttaa talouden uudistumista, jonka seurauksena luottoluokitus on pudonnut.

Suomi harjoittaa syystäkin suurin panoksin julkisuusdiplomatiaa. Edustustot keksivät uusia keinoja kiillottaa Suomen kansainvälistä imagoa. Osana kiillotusta on historian vaikeiden kohtien peittely. Suomettumisesta ei hiiskahdeta, eikä sopimus-yhteiskuntaa voi arvostella. “Oman pesän likaamista”.  Valitettavasti tämä asenne mielletään nyt kansainvälisten tarkkailijoiden piirissä  Venäjän ymmärtämiseksi, koska suomettumisen suojelussa suojellaan Neuvostoliiton kylmän sodan aikana harjoittaman painostuksen ja tällöin syntyneen poliittisen kulttuuurin avaamista.

Ehdottaisin kansalliseksi imagopolitiikaksi eurooppalaista asennetta. Historiaa ei voida kirjoittaa poliittisesti maireaksi. Todellisuutta ei tule myöskään pelkästään kaunistella. Se ajattelu kuuluu autoritäärisiin yhteiskuntiin. Sitra tai Ulkopoliittinen instituutti voisivat vuosittain julkaista Suomen kansainvälistä asemaa koskevan  realistisen indexin, analyyttisen arvion, jotta päättäjät ymmärtäisivät paremmin, mikä hinta maksetaan esimerkiksi Venäjän suhteista, joita kuvataan hyviksi, vaikka samaan aikaan suhteisiin liittyy suuriakin ongelmia. Entä onko maailman vähiten korruptoitunein maa silti vain hyvin peitelty politisoitunut sisäpiiriyhteiskunta, missä parlamentin asema on ollut toissijainen etujärjestöjen vallan rinnalla?  Onko oikeuslaitos politisoitunut tavalla, joka selittää sitä, miksi  Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Suomi saa enemmän tuomioita kuin muut pohjoismaat yhteensä.

Satavuotias Suomi tarvitsee sivistysyhteiskunnan elvytyksen.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Alpo Rusi

Alpo Rusi on valtiotieteen tohtori, kirjailija ja diplomaatti.


Leave a Comment