Amerikan jytky

Suomessa taivastellaan kiinteistömoguli Donald Trumpin voittokulkua USAn republikaanien esivaaleissa. Kampanjan sävy on hätkähdyttävän likainen. Se saattaa kuitenkin olla vasta alkusoittoa siihen mikä syksyllä on edessä.

Entä mitä tapahtuu jos Trump valitaan presidentiksi? Nouseeko Meksikon rajalle muuri? Estetäänkö muslimien pääsy Yhdysvaltoihin? Tuskinpa vain. Näillä ja monilla muilla röyhkeillä vaatimuksillaan Trump on varmistanut, että hänen nimensä on kaikkien huulilla. Mitä kiihkeämmin häntä vastustetaan, sen varteenotettavampi ehdokas hän on. Kymmenet miljoonat amerikkalaiset uskovat, että monimutkaisiin ongelmiin on yksinkertaisia ratkaisuja ja pääosin muita syyllisiä kuin he itse.

Seuraamme hämmentyneinä populismin leviämistä maailman johtavassa suurvallassa. Mitä tapahtuu, jos ydinaseiden laukaisukoodit uskotaan sellaisen henkilön käsiin, joka julistaa “tekevänsä Amerikasta jälleen suuren”?

Demokraattitaustaisen Trumpin karkea kielenkäyttö ja kilpailijoiden solvaaminen on tarkoin harkittu linja. Lähes jokainen repliikki on käsikirjoitettu ja testattu politiikan kuluttajapaneeleissa. USA:ssa jos missään kampanjatoimistot vahtivat haukan katseella mielipidetutkimusten pienimpiäkin signaaleja. Yksikään markkinarako ei jää vaille huomiota.

Entä Euroopassa ja sen koillisella havumetsävyöhykkeellä? Viime vuosina useimmissa Länsi-Euroopan maissa suurimpia kannatuksen nousuja ovat keränneet puolueet, jotka lietsovat ja kanavoivat äänestäjien raivoa maltillisia poliitikkoja ja vähemmistöryhmiä vastaan. Osa populistipuolueista on todellisia ääriliikkeitä, toiset vain politiikan halpamyymälöitä.

Jonkin verran yhtäläisyyksiä on nähtävissä populistien agendoissa Atlantin molemmin puolin. Esimerkiksi huomattava osa Trumpin kannattajista suhtautuu liittovaltioon suurin piirtein yhtä varauksellisesti kuin täkäläiset euroskeptikot Euroopan Unioniin. Missä Washington D.C, siellä ongelma.

Populistipoliitikon alamäki alkaa, kun vaalitulos vie valtaan. Yksinkertaiset ratkaisut eivät olekaan käytettävissä saati että ne toimisivat. Radikalisoituneet kannattajat eivät sulata tarvittavia kompromisseja. Sankarista tehdään hetkessä luopio hänen omilla aseillaan: Syyttämällä lupausten pettämisestä, takin kääntämisestä ja selkärangattomuudesta.

Miksi tästä pitäisi huolestua? Siksi, että Suomessakin populismia esiintyy enenevässä määrin kaikissa puolueissa. Viestintäilmapiiri suosii värikkäitä yksilöitä ja räväköitä puheita. Jyrkkä vastustaminen on suurempi uutinen kuin moniulotteisen asiakokonaisuuden kannattaminen taikka siitä sopimukseen pyrkiminen. Hyökkääminen voittaa puolustamisen. Nettikommenttipalstoilla ja sosiaalisessa mediassa viha rikastuu kuin lyijy sienessä. Meillä on omat trumpit keskuudessamme.

Demokratia on rikki, jos yhä suurempi osa päättäjistä lukittuu vastakkaisia näkemyksiä edustavien kannattajien vaatimuksiin olla antamatta periksi koskaan ja missään. Sellaisessa asetelmassa on hankala aikaansaada tarvittavaa liikahdusta esimerkiksi talouden, työllisyyden ja turvallisuuden kohentamiseksi. Poliittinen pattitilanne laukeaa ehkä ajan myötä, kun kriisi on syventynyt yli sietokyvyn, mutta sen hinta voi olla äärimmäisen raskas.

Onko perinteisillä puolueilla mitään opittavaa populistipuolueilta ja niiden poliitikoilta? Kyllä vain. Siinä missä poliittisen eliitin on katsottu etääntyneen ihmisten arjesta, populistit ovat löytäneet “unohdetun kansan” iholle, meillä ja muualla. Tuo tila ja yhteys ihmisiin pitäisi vallata takaisin. Uskon sen olevan mahdollista myös maltillisella sanomalla. Änkyräpuolelta populisteista ei kannata yrittää ohi.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Jussi Isotalo
Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri.

Leave a Comment