Ahkeruutta ja pärjäämistä pitää arvostaa

Suomalaiset ovat perinteisesti arvostaneet ahkeruutta. Sotien jälkeen toistettiin, että maa on köyhä ja köyhäksi jää, mikäli kaikki ei laita omaa työpanostaan peliin. Jo myyttiset mitat saavuttanut jälleenrakennus ja kasvu pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi on syntynyt ennen kaikkea yksilöiden työn ja vähittäisen vaurastumisen kautta.

Jokaisella on suvussaan hienoja kasvutarinoita. Tätini eli koko työelämänsä siivoojan palkalla, mutta eli niin säästeliäästi, että nyt eläkkeellä ollessaan hänen pientä eläkettään tukee oma velaton asunto ja vuokratulot sijoitusasunnosta. Vanhempani ostivat metsiä pienillä tuloillaan ja ovat saaneet metsätuloista lisätienestejä aina tarpeen vaatiessa. Elämä heillä ei ole kuitenkaan koskaan ole ollut rahojen ympärillä pyörimistä.

Monia vanhempia sukupolvia on ajanut eteenpäin myös se näkemys, että lapsilla ja lapsenlapsilla voisi olla vähän paremmat lähtökohdat. Samalla on toivottu, että työnteon arvostus olisi siirtynyt sukupolvelta toiselle ja vauraus antaisi myös hiukan enemmän sijaan elämän nautinnoille. Muistan itsekin, että ollessani nuorena innokas yleisurheilija, kylällä kuiskuteltiin, että eikö talossa piisaa töitä, kun on aikaa juoksennella pitkin maanteitä.

Tätä taustaa vasten minun on joskus hiukan hankala hahmottaa nykyistä keskustelua yhteiskunnallisen eriarvoistumisen huimasta lisääntymisestä. Jos näen jossain vaikka hienon purjeveneen, jota koristaa Suomen lippu, tunnen lähinnä ylpeyttä siitä, että suomalaiset ovat vaurastuneet. Itsekin silloin mietin, olisiko minulla joskus sellaiseen mahdollisuuksia. No ostin parikymmentä vuotta sitten moottoripyörän – velaksi.

Nykyisessä keskustelussa näkökulma ”oman elämänsä sankaruuteen” on jotenkin hämärtynyt. Nyt katsotaan enemmän ympärille ja ihmetellään, miksi tuolla laiskalla voikin asiat olla paremmin kuin minulla. Ajatus siitä, että jokainen lahjakas lapsi voi opiskella Suomessa vaikka tohtoriksi asti (suomalainen amerikkalainen unelma), on kuulemma nyt rakenteellisesti tuhottu. Miten tämä unelma on nyt huonommalla tolalla kuin vaikka 20 vuotta sitten?

Keskustelu rakenteellisesta eriarvoisuudesta poikii mitä ihmeellisempi politiikkasuosituksia, jopa tieteen nimissä. Professori Heikki Hiilamo esitti raportissaan kesäkuussa, että perintöveroa voisi nostaa korkeimmillaan jopa 65 prosenttiin eriarvoistumisen vähentämiseksi. Tämän perusteella Ruotsi on ilmeisesti eriarvoistumisen kärkimaa, koska siellä perintö- ja lahjavero poistettiin kokonaan.

Mutta väheneekö eriarvoisuus sillä, että toisia ihmisiä verotetaan ihan järjettömästi – ja toiset yhä valittavat että kaiken sen verottamisen jälkeenkin heillä edelleen on enemmän? Väitän sen sijaan, että yhteiskunta, joka antaa jokaiselle mahdollisuuden unelmoida ja toteuttaa oma pärjäämisen unelmansa, toimii paremmin.

Jaa tämä:

FacebookTwitterGoogleLinkedInReddit

Harri Jaskari

Harri Jaskari kansanedustaja (kok.).


Leave a Comment